Sali on mun ainut harrastus. Ollut jo monta vuotta. Siellä yksin ährätessä tulee paljon ajatuksia mieleen. Kaikki sanoo että miehiä löytyy harrastuksista. Sen takia varmaan musta tuntuu että mun on pakko löytää sieltä joku ja aina petyn kun ei todellakaan löydy. Mistään ei löydy. Ainakaan mulle. Muille tuntuu löytyvän. Pariskuntia treenamassa joka puolella. Yksi mies alkoi ehkä kolme vuotta siten käymään samalla salilla. Kiinnitin heti huomiota häneen. Ihana, komea kaljupää, hymyili aina mulle ja katsoi silmiin useasti ja ajattelin että ehkä hän on kiinnostunut ja toivoni heräsi. Ehkä hän tulisi juttelemaan. Ei tullut. Katseltiin toisiamme ja hymyilimme vain. Nyt keväällä sitten yhtäkkiä peilin kautta näin kuinka hän halasi ja suuteli erästä tyttöä. En voinut sille mitään, itketti pukuhuoneessa. Mitä tytössä oli mitä minussa ei ole? Miksi hän ei lähestynyt minua vaan sitä toista? Miksi minä en kelpaa? Kolme vuotta ja hänkin löysi ihmisen ja minä en.
Salin ovesta tulee kaksi komeaa miestä iloisesti jutellen toisilleen. Molemmat moikkaa käsiään nostaen kauniille työntekijälle. Kaunis tyttö nostaa kätensä hymyillen ja jatkaa hymyilyä vielä kun miehet ovat hävinneet pukuhuoneeseen. Minä poljen kuntopyörää ja ajattelen kaihoisasti että olisimpa tuo kaunis tyttö. Sitten mullekkin joku komea heiluttais.
Komea mies kävelee ohitseni salin toiselta puolelta tuijottaen eteensä. Minä katson hänen silmiään hakien katsekontaktia. Askel, askel, askel. Katso, katso, katso minua! Mies ei nosta katsettaan ja katson hänen ihanan leveää selkäänsä. Tänäänkään. Tunnen palan taas puristuvan kurkkuni ympärille ja poltteen silmien takana. Ei tänäänkään.
Siltä yksinäisyys tuntuu. Ettei kukaan koskaan huomaa. Olenko edes olemassa? Jos joku koskettaisi, menisikö hänen kätensä mun läpi niin kuin haamusta?
Päivän biisit Kasmir Tulla ja mennä, Kaijo Koo Siellä jossain
