Meidän kesä on soljunut tasaisen tappavaan tahtiin. Onneksi olemme saaneet exän kautta sukulaispoikamme meille useammaksi päiväksi silloin tällöin että Mimmillä on seuraa. Heidän kanssa olen käynyt puistossa, eläinpihassa, ulkona, uimassa. Pääsen itse paljon helpommalla kun Mimmillä on seuraa mutta pelkkä lasten seura käy joskus raskaaksi. Päivät koostuu tiskirätin kanssa kulkemisesta, tiskaamisesta, roskien viennistä ja ruuan laitosta. Ja siitä että tekemistä on keksittävä, muuten päivä menee puhelinta tuijotellessa. Olen käynyt salilla aamuisin jossa saan muutaman minuutin juttelua aikuisten kanssa ja jopa eräs salituttuni sattui yksi päivä samalle leikkipaikalle omien lastensa kanssa ja sain vaihtaa muutaman sanan jopa komean miehen kanssa. Löysin sattumalta sanahaut lehden jossa etsitään sanoja kirjainten sekamelskasta. Sitä olen täytellyt innoissani siitä että on jotain tekemistä. Suosittelen! Koukuttava vaikutus. Lisäksi olen kuunnellut Michelle Obaman elämänkertaa äänikirjana. Kyllä on tapahtumarikasta elämää!
Lauantaina mulla on toiset nelikymppiset johon mut on kutsuttu. Mua jännittää mennä yksin kun todennäköisesti en tunne sieltä ketään.. Mutta ehkä on kuitenkin kivaa.. Tai sitten lähden pois. Tuntuu tosi pelottavalta mennä yksin kaikkialle. Ei oo mitään suojaa, seuraa tai turvaverkkoa niin kuin niillä kenellä on mies tai nainen tai ystäviä mukana. Yksin tuntuu että mua katsotaan oudoksuen ja on yritettävä kaksi kertaa enemmän sulautua ja sopeutua joukkoon ja olla hyväntuulinen, seurallinen ja vitsikäs. Mitä jos en mahdukkaan mihinkään pöytään? Mitä jos kukaan ei puhu mulle? Mitä jos seison yksin nurkassa tai notkun baaritiskillä katsoen puhelinta? Mitä vastaan kysymyksiin missä olet töissä tai kenen kanssa olet naimisissa? Tosi karmivaa. Voi kumpa olisi tukiverkko johon nojata. Ystävä tai mies. Nää on sellaiset juhlat joihin vähän kutsuin itse itseni. Tunnen sankarin nuoruusvuosilta exäni kautta ja nyt ollaan käyty samalla salilla pari vuotta ja siellä juteltu ahkerasti. Ehkä juhlissa on meidän yhteisiä ystäviä, ehkä ei.
Olen yrittänyt hakea taas työpaikkoja. Soittelin jopa kolmestakin paikasta perään henkilöstövuokrausfirmalle. Työkkäriltä tuli postissa työtarjous paikasta jonka jo näin netissä. Kuulostaa hyvältä paikalta hyvässä yrityksessä ja olen hakenut yrityksen työpaikkoja ennenkin. Minun on siis haettava paikkaa ja ilmoitettava työkkäriin että olen hakenut paikkaa. Mutta, työ kestäisi vuoden vähintään ja on vuorotyötä. Olen toistuvasti ilmoittanut työkkärillekkin että minulla on lapsi jota ei voi jättää vielä yksin öitä kotiin. Muutamasta kuukaudesta olemme jotenkin haparoiden äitini kanssa selvinneet minun vuorotöistä mutta vuosi… En voisi laittaa äitiäni siihen. Se ei ole hänen tehtävänsä eikä hän enää jaksaisikaan sitä. Mutta haettava on. Taakka olisi raskas 70 vuotiaalle joka joutuisi olemaan koko ajan lapsen kanssa, laittamaan kouluun, ottamaan koulusta, tekemään ruokaa ja hoitamaan läksyjä ja keksimään lomille tekemistä ilman autoa. Äitini ei pysty enää oikein pyöräilemään eikä kävelemään joten miten kesäloma-aika kun rannalle pitäisi päästä. Se on todella vaikeaa minulle niin miten sitten 70 vuotias.. Mutta haettava on kuitenkin ja ehkä haaskata aikaa kaikilta ilmoittamalla mahdollisessa haastattelussa että no can do. Tosin, eipä haastatteluihinkaan enää pääse. Ja sitä paitsi olen liian vanha ja yh, se jo kertoo työnantajalle että ei todellakaan kannata palkata. Masentaa hakea paikkoja johon ei kuitenkaan pääse tai pysty.
Mun eräs ystävä ilmoitti viestillä sunnuntai-aamuna että hänen ainoalla pojallaan on löydetty pahanlaatuinen kasvain. En tiedä vielä asiasta enempää koska ystäväni ei pysty puhumaan eikä kertomaan enempää. Viimeinen viesti oli vain autatko, jos poika ei selviä. Vastasin että autan. Olen surrut ja vähän tihrustanut itkua ja rukoillut. Se tuntuu kamalalta ja yhtäkkiä asiat meni perspektiiviin ja eilisen ongelmat tuntui hävettävän pieniltä. Olen sen jälkeen ripustautunut lapseeni ja rakastanut häntä entistä enemmän. Olen katsonut häntä kun hän nukkuu, leikkii, syö ja ajattellut että pakahdun rakkaudesta. Jos vain saan olla lapseni kanssa, elämähän on täydellistä. Miksi haluan lisää tai muuta? Vaikka ystäväni selkeästi ilmoitti että haluaa kertoa lisää sitten kun jaksaa, olen koko ajan tulisilla hiilillä. Heti viestin saatuani mun olisi tehnyt mieli mennä hänen oven taakse ja änkeä väkisin sisään. Mä en kestä näitä tilanteita kun en voi tehdä mitään konkreettista. Kun mun toinen ystävä sai muutama vuosi sitten aivoinfarktin, ryntäsin sairaalaan, ostin lehtiä ja suklaata ja pidin pokan huoneessa. Kun tulin huoneesta, valuin seinää pitkin sairaalan käytävällä ja hautasin kasvot käsiin ja itkin. Sen jälkeen menin heidän kotiin, tilasin miehelle pitsaa, laitoin kaljat kylmään, siivoilin ja yritin tukea miestä järkyksen keskellä. Myöhemmin itkettiin tuoppiin paikallisessa baarissa. Sellainen mä oon, haluan tehdä jotain. En välttämättä osaa sanoa mutta voin tehdä jotain. Nyt tässä tilanteessa en tiedä mitä voisin tehdä? Antaako rauhaa vai kysellä sinnikkäästi kuulumisia? Milloin? Minkä ajan päästä menen väkisin avuksi? Tällä ystävällänikin on mies joten haluan toisaalta antaa sitä rauhaa. Mutta kun tämä tilanne joskus rauhoittuu, olisiko ystäväni toivonut että ihmiset olisivat tullet ja tehneet jotain konkreettista eikä vaan osoittaneet tukeaan viesteillä? Onko hän nyt vain niin surussa ja paniikissa ja epätoivossa ettei ajattele selkeästi? Näin itse ainakin toivoisin. Että ihmiset tulisivat vaikka kieltäisin. Vaikka haukkuisin kaikki alimpaan helvetiin ja huutaisin. Mutta minulla ei ole yhtään ystävää, kuka edes tulisi?
Näin tänään salilla yhtä miestä kenen kanssa monesti juttelen. Hän on mielenkiintoinen persoona, vanha mies jo. Hän on lukenut ja opiskellut kehoon ja mieleen ja henkiseen maailmaan liittyviä asioita koko elämänsä. Hän vihaa lääkäreitä ja lääkkeitä ja on kuin aropupu joka juoksee salilla kaikkien juttusilla saarnaamassa. Ja niistä asioista hän aina puhuu. Hänellä on aina vastaus kaikkeen vaikkei kysyisikään. Periaatteessa sympatia puuttuu täysin, on vaan ratkaisuja joilla lopetetaan keskustelu siihen. Toisella osapuolella ei ole vaihtoehtoja kuin sanoa niin tai alkaa väitellä. Yleensä sanon vain niin vaikken edes tarkoita että olisin samaa mieltä. Tänään hän tuli viereeni polkemaan kuntopyörää ja aloitti heti saarnaamisen. Ei voi kertoa edes kuulumisiaan kun hän oli jo keksinyt että minulla on rautavaje ja olen liian negatiivinen ja masentunut. Hän saarnasi että olen itse syyllinen kaikkiin ongelmiin koska maksan edellisen elämän velkoja ja jos vaan alan uskomaan hyvään niin kaikki se tapahtuu. Blääh. Muistaakseni ehdin sanoa että mitäs, kiitos kysymästä, harmi kun on ollut niin huonot kelit. Juu ei siinä mitään, uskon itsekin jonkun verran henkiseen maailmaan ja kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin ja horoskooppeihin ja Jumalaan ja ties mihin. Mutta en oikein jaksa kun joku tulee ja alkaa luetella mulle kuin tyhmälle vajaaälyselle lapselle että mitä mun pitää tehdä ja syödä ja ajatella. Varsinkin kun en edes saa suunvuoroa kysyä enkä edes halua. Ja jos jollain on alkoholistivanhemmat, miehet hakkaa ja hyväkskäyttää rahat ja sun lapsi saa syövän niin ne ei ole mitään ongelmia vaan niihin tämä herra sanoo vastauksen että se johtuu siitä mitä oot syönyt ja ajatellut. Nii. Mä huomasin että aloin ärtymään, pari kertaa yritin puhua hänen päälleen ja sitten vaan sanoin että nii. Sit se mutristi suutaan tyytyväisenä ja nyökytteli päättäväisenä ja sanoi että nii, kyllä se näin on. Loppuminuutteina en puhunut enää mitään, katsoin vaan telkkaria ja puol tuntia saarnattuaan se hyppäs pyörän selästä ja lähti. Sitten jäät siihen yksin ihmettelemään että no jaa, olipa kiva kuulla että kaikki onkin mun omaa vikaa, kylläpä helpotti. Ja voin jakaa tätä muillekkin ja syyttää ihmisiä omista ongelmistaan. Check.
Nyt on hiljaista vähän aikaa. Lapsoset menivät mun äidille koska siskoni tuli tyttärensä kanssa käymään. Mä en voi mennä. Sattuu niin syvälle kun ei olla enää siskoni kanssa väleissä. En voi edes kuvitella miten mun äitiin sattuu. Mä oon taas vähän täällä itkeskellyt yksin. En usko että tullaan ikinä olemaankaan. Ne satutti mua niin pahasti ja jatkaa mun haukkumista vieläkin vaikka eivät edes tiedä mun elämästi mitään ja mä en oo riidellyt niiden kanssa. Mielenkiinnolla odotan milloin siskoni tajuaa mitä on menettänyt tai tarvitsee perhettään vai tajuaako koskaan? Mä ikövöin siskoa, olisin tarvinnut häntä kaikkina näinä kärsimysten vuosina. Toisaalta vihaan häntä kun hän kokee olevansa niin voittamaton siellä miehensä selän takana huudellessaan. On niin helppoa kaksi yhtä vastaan riidellä ja huutaa kun toinen ei voi sanoa mitään eikä kannata edes yrittää kun aina jään kakkoseksi pariskunnalle. Voi kun mullakin olisi se joku joskus ja olisin turvassa ja minunkin takana olisi joku jos ristiriitatilanteeseen joudun. Sitä odotellessa.
