Yleinen – Vaikeen ihmisen vaikee elämä

Sattumista ja sanaristikoita

Meidän kesä on soljunut tasaisen tappavaan tahtiin. Onneksi olemme saaneet exän kautta sukulaispoikamme meille useammaksi päiväksi silloin tällöin että Mimmillä on seuraa. Heidän kanssa olen käynyt puistossa, eläinpihassa, ulkona, uimassa. Pääsen itse paljon helpommalla kun Mimmillä on seuraa mutta pelkkä lasten seura käy joskus raskaaksi. Päivät koostuu tiskirätin kanssa kulkemisesta, tiskaamisesta, roskien viennistä ja ruuan laitosta. Ja siitä että tekemistä on keksittävä, muuten päivä menee puhelinta tuijotellessa. Olen käynyt salilla aamuisin jossa saan muutaman minuutin juttelua aikuisten kanssa ja jopa eräs salituttuni sattui yksi päivä samalle leikkipaikalle omien lastensa kanssa ja sain vaihtaa muutaman sanan jopa komean miehen kanssa. Löysin sattumalta sanahaut lehden jossa etsitään sanoja kirjainten sekamelskasta. Sitä olen täytellyt innoissani siitä että on jotain tekemistä. Suosittelen! Koukuttava vaikutus. Lisäksi olen kuunnellut Michelle Obaman elämänkertaa äänikirjana. Kyllä on tapahtumarikasta elämää!

Lauantaina mulla on toiset nelikymppiset johon mut on kutsuttu. Mua jännittää mennä yksin kun todennäköisesti en tunne sieltä ketään.. Mutta ehkä on kuitenkin kivaa.. Tai sitten lähden pois. Tuntuu tosi pelottavalta mennä yksin kaikkialle. Ei oo mitään suojaa, seuraa tai turvaverkkoa niin kuin niillä kenellä on mies tai nainen tai ystäviä mukana. Yksin tuntuu että mua katsotaan oudoksuen ja on yritettävä kaksi kertaa enemmän sulautua ja sopeutua joukkoon ja olla hyväntuulinen, seurallinen ja vitsikäs. Mitä jos en mahdukkaan mihinkään pöytään? Mitä jos kukaan ei puhu mulle? Mitä jos seison yksin nurkassa tai notkun baaritiskillä katsoen puhelinta? Mitä vastaan kysymyksiin missä olet töissä tai kenen kanssa olet naimisissa? Tosi karmivaa. Voi kumpa olisi tukiverkko johon nojata. Ystävä tai mies. Nää on sellaiset juhlat joihin vähän kutsuin itse itseni. Tunnen sankarin nuoruusvuosilta exäni kautta ja nyt ollaan käyty samalla salilla pari vuotta ja siellä juteltu ahkerasti. Ehkä juhlissa on meidän yhteisiä ystäviä, ehkä ei.

Olen yrittänyt hakea taas työpaikkoja. Soittelin jopa kolmestakin paikasta perään henkilöstövuokrausfirmalle. Työkkäriltä tuli postissa työtarjous paikasta jonka jo näin netissä. Kuulostaa hyvältä paikalta hyvässä yrityksessä ja olen hakenut yrityksen työpaikkoja ennenkin. Minun on siis haettava paikkaa ja ilmoitettava työkkäriin että olen hakenut paikkaa. Mutta, työ kestäisi vuoden vähintään ja on vuorotyötä. Olen toistuvasti ilmoittanut työkkärillekkin että minulla on lapsi jota ei voi jättää vielä yksin öitä kotiin. Muutamasta kuukaudesta olemme jotenkin haparoiden äitini kanssa selvinneet minun vuorotöistä mutta vuosi… En voisi laittaa äitiäni siihen. Se ei ole hänen tehtävänsä eikä hän enää jaksaisikaan sitä. Mutta haettava on. Taakka olisi raskas 70 vuotiaalle joka joutuisi olemaan koko ajan lapsen kanssa, laittamaan kouluun, ottamaan koulusta, tekemään ruokaa ja hoitamaan läksyjä ja keksimään lomille tekemistä ilman autoa. Äitini ei pysty enää oikein pyöräilemään eikä kävelemään joten miten kesäloma-aika kun rannalle pitäisi päästä. Se on todella vaikeaa minulle niin miten sitten 70 vuotias.. Mutta haettava on kuitenkin ja ehkä haaskata aikaa kaikilta ilmoittamalla mahdollisessa haastattelussa että no can do. Tosin, eipä haastatteluihinkaan enää pääse. Ja sitä paitsi olen liian vanha ja yh, se jo kertoo työnantajalle että ei todellakaan kannata palkata. Masentaa hakea paikkoja johon ei kuitenkaan pääse tai pysty.

Mun eräs ystävä ilmoitti viestillä sunnuntai-aamuna että hänen ainoalla pojallaan on löydetty pahanlaatuinen kasvain. En tiedä vielä asiasta enempää koska ystäväni ei pysty puhumaan eikä kertomaan enempää. Viimeinen viesti oli vain autatko, jos poika ei selviä. Vastasin että autan. Olen surrut ja vähän tihrustanut itkua ja rukoillut. Se tuntuu kamalalta ja yhtäkkiä asiat meni perspektiiviin ja eilisen ongelmat tuntui hävettävän pieniltä. Olen sen jälkeen ripustautunut lapseeni ja rakastanut häntä entistä enemmän. Olen katsonut häntä kun hän nukkuu, leikkii, syö ja ajattellut että pakahdun rakkaudesta. Jos vain saan olla lapseni kanssa, elämähän on täydellistä. Miksi haluan lisää tai muuta? Vaikka ystäväni selkeästi ilmoitti että haluaa kertoa lisää sitten kun jaksaa, olen koko ajan tulisilla hiilillä. Heti viestin saatuani mun olisi tehnyt mieli mennä hänen oven taakse ja änkeä väkisin sisään. Mä en kestä näitä tilanteita kun en voi tehdä mitään konkreettista. Kun mun toinen ystävä sai muutama vuosi sitten aivoinfarktin, ryntäsin sairaalaan, ostin lehtiä ja suklaata ja pidin pokan huoneessa. Kun tulin huoneesta, valuin seinää pitkin sairaalan käytävällä ja hautasin kasvot käsiin ja itkin. Sen jälkeen menin heidän kotiin, tilasin miehelle pitsaa, laitoin kaljat kylmään, siivoilin ja yritin tukea miestä järkyksen keskellä. Myöhemmin itkettiin tuoppiin paikallisessa baarissa. Sellainen mä oon, haluan tehdä jotain. En välttämättä osaa sanoa mutta voin tehdä jotain. Nyt tässä tilanteessa en tiedä mitä voisin tehdä? Antaako rauhaa vai kysellä sinnikkäästi kuulumisia? Milloin? Minkä ajan päästä menen väkisin avuksi? Tällä ystävällänikin on mies joten haluan toisaalta antaa sitä rauhaa. Mutta kun tämä tilanne joskus rauhoittuu, olisiko ystäväni toivonut että ihmiset olisivat tullet ja tehneet jotain konkreettista eikä vaan osoittaneet tukeaan viesteillä? Onko hän nyt vain niin surussa ja paniikissa ja epätoivossa ettei ajattele selkeästi? Näin itse ainakin toivoisin. Että ihmiset tulisivat vaikka kieltäisin. Vaikka haukkuisin kaikki alimpaan helvetiin ja huutaisin. Mutta minulla ei ole yhtään ystävää, kuka edes tulisi?

Näin tänään salilla yhtä miestä kenen kanssa monesti juttelen. Hän on mielenkiintoinen persoona, vanha mies jo. Hän on lukenut ja opiskellut kehoon ja mieleen ja henkiseen maailmaan liittyviä asioita koko elämänsä. Hän vihaa lääkäreitä ja lääkkeitä ja on kuin aropupu joka juoksee salilla kaikkien juttusilla saarnaamassa. Ja niistä asioista hän aina puhuu. Hänellä on aina vastaus kaikkeen vaikkei kysyisikään. Periaatteessa sympatia puuttuu täysin, on vaan ratkaisuja joilla lopetetaan keskustelu siihen. Toisella osapuolella ei ole vaihtoehtoja kuin sanoa niin tai alkaa väitellä. Yleensä sanon vain niin vaikken edes tarkoita että olisin samaa mieltä. Tänään hän tuli viereeni polkemaan kuntopyörää ja aloitti heti saarnaamisen. Ei voi kertoa edes kuulumisiaan kun hän oli jo keksinyt että minulla on rautavaje ja olen liian negatiivinen ja masentunut. Hän saarnasi että olen itse syyllinen kaikkiin ongelmiin koska maksan edellisen elämän velkoja ja jos vaan alan uskomaan hyvään niin kaikki se tapahtuu. Blääh. Muistaakseni ehdin sanoa että mitäs, kiitos kysymästä, harmi kun on ollut niin huonot kelit. Juu ei siinä mitään, uskon itsekin jonkun verran henkiseen maailmaan ja kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin ja horoskooppeihin ja Jumalaan ja ties mihin. Mutta en oikein jaksa kun joku tulee ja alkaa luetella mulle kuin tyhmälle vajaaälyselle lapselle että mitä mun pitää tehdä ja syödä ja ajatella. Varsinkin kun en edes saa suunvuoroa kysyä enkä edes halua. Ja jos jollain on alkoholistivanhemmat, miehet hakkaa ja hyväkskäyttää rahat ja sun lapsi saa syövän niin ne ei ole mitään ongelmia vaan niihin tämä herra sanoo vastauksen että se johtuu siitä mitä oot syönyt ja ajatellut. Nii. Mä huomasin että aloin ärtymään, pari kertaa yritin puhua hänen päälleen ja sitten vaan sanoin että nii. Sit se mutristi suutaan tyytyväisenä ja nyökytteli päättäväisenä ja sanoi että nii, kyllä se näin on. Loppuminuutteina en puhunut enää mitään, katsoin vaan telkkaria ja puol tuntia saarnattuaan se hyppäs pyörän selästä ja lähti. Sitten jäät siihen yksin ihmettelemään että no jaa, olipa kiva kuulla että kaikki onkin mun omaa vikaa, kylläpä helpotti. Ja voin jakaa tätä muillekkin ja syyttää ihmisiä omista ongelmistaan. Check.

Nyt on hiljaista vähän aikaa. Lapsoset menivät mun äidille koska siskoni tuli tyttärensä kanssa käymään. Mä en voi mennä. Sattuu niin syvälle kun ei olla enää siskoni kanssa väleissä. En voi edes kuvitella miten mun äitiin sattuu. Mä oon taas vähän täällä itkeskellyt yksin. En usko että tullaan ikinä olemaankaan. Ne satutti mua niin pahasti ja jatkaa mun haukkumista vieläkin vaikka eivät edes tiedä mun elämästi mitään ja mä en oo riidellyt niiden kanssa. Mielenkiinnolla odotan milloin siskoni tajuaa mitä on menettänyt tai tarvitsee perhettään vai tajuaako koskaan? Mä ikövöin siskoa, olisin tarvinnut häntä kaikkina näinä kärsimysten vuosina. Toisaalta vihaan häntä kun hän kokee olevansa niin voittamaton siellä miehensä selän takana huudellessaan. On niin helppoa kaksi yhtä vastaan riidellä ja huutaa kun toinen ei voi sanoa mitään eikä kannata edes yrittää kun aina jään kakkoseksi pariskunnalle. Voi kun mullakin olisi se joku joskus ja olisin turvassa ja minunkin takana olisi joku jos ristiriitatilanteeseen joudun. Sitä odotellessa.

Syöpä osa 2

Heti uutisten jälkeen kutsu tuli paikalliseen sairaalaan. Kasvain oli kirurgin mielestä niin vaikeassa paikassa että olisi parempi tehdä leikkaus Töölössä. Töölöön siis plastiikkakirurgin puheille. Aivan ihana lääkäri Tiina Jahkola kyseli ja kertoi leikkauksesta jota oli suunnitellut. Jälleen kerran olin siellä sumussa ja katsoin tilannetta ulkopuolelta. Näin kun äitin suu liikkui, Jonin suu liikkui, kirurgin suu liikkui. En ymmärtänyt mitään, en osannut kysyä mitään, mitään vastausta ei kuitenkaan osattu sanoa. Alkuperäisen patin ympäriltä pala pois, pari imusolmuketta varoiks nivusesta, selkäydinpuudutuksessa tehdään. Selvä homma.

Ensimmäiseen leikkaukseen menin illalla ja jäin yöksi yksin toiseen kaupunkiin kodista. Joni lähti kotiin. Muistan kun käytiin päivällä Linnanmäellä ennen sairaalaan menoa, ei mua piristänyt. Itkin penkillä Jonin kainalossa jäätelö kädessä. Kun Joni lähti, katselin sairaalahuoneen ikkunasta. Huoneessa oli kaksi mummoa josta toisen kanssa ystävystyin. Muistelisin että sain yllättävän hyvin nukuttua ja aamulla sain hyvät mömmöt ja nukuin kun mut kärrättiin leikkaussaliin. Leikkaussalissa heräsin. Se oli uskomaton hetki. Katsoin ikkunasta ulos, aurinkoa, pilviä, lintuja. Radio soi kovalla, ehkä radio Nova. Näin hoitajia ja kaikki juttelivat ja nauroivat iloisesti kovaan ääneen. Mietin et ihanaa miten mukava huone. Kaikki on niin iloisia. Kai mä selviin tästä. Sanoin sen kai ääneen kun joku sano maskin takaa et oho sä heräsitki. Laitetaas tästä vähän lisää. Se tuuppas ruutalla suoneen jotain ja pikku hiljaa pimeni valoisa huone. Seuraavaks heräsin heräämössä kai. Näin kirurgin naaman mun päällä ja se sano jostain kaukaa –Hyvä, hyvin meni! Mä olin ihan sairaan hyvässä kunnossa leikkauksen jälkeen. Muistan kun äiti ja Joni tuli Töölöön ja naureskelin sängyssä et kärrätkää mut ulos tupakalle nyt heti.

Meni muutamia päiviä, mulla oli tehty ihonsiirto lonkasta ja ihonsiirre niiteillä kantapäässä. Lisäksi pitkä haava nivusessa. Paljon kipuja. Yks kauhee hoitaja joka tuli niittileikkureiden kanssa ja alko repimään niittejä yksi kerrallaan irti jalasta ja mä huusin kivusta. Mä huusin ja haukuin sen hoitajan niin pahasti et se lähti lopulta huoneesta itkien. Kirurgi tuli juttelemaan mun kanssa useasti. Se rauhoitteli mua ja kertoi omasta lapsestaan joka oli sairas myös. Oli kyllä maailman ihanin lääkäri, lohdutti, kuunteli ja auttoi siinä taistelussa ihan helvetisti. Lisäksi huoneessa oli yksi vanhempi rouva kenen kanssa juttelin. Muistelin et hänelläkin oli syöpä. Hän myös lohdutti mua ja valo uskoa huomiseen. Se antoi mulle puhelinnumeronsa et jos joskus haluan jutella. Koitin joskus soittaa hänelle kerran mutta ei vastannut ja en koskaan yrittänyt uudelleen. Kerran huoneessa oli yksi nainen ja se huusi niin kovaa kun tippaletkua otettiin pois. Pidin korvistani kiinni ja kyyneleet valui mun poskilla ja ajattelin et näinkö tää nyt menee? Sairaaloissa on näin kauheeta! Kerran tuli nuori tyttö, mun ikäinen ja juteltiin paljon. Joku kauhee tauti silläki oli ja leikelty paljon. Muistan aina kun se sanoi että tiedän jo mistä kaupungista oot, kuulin puhetyylistä. Mua nauratti se. Joskus kun juttelin huonetovereiden kanssa, samassa veneessä olevien kanssa, en halunnut et mun perhe tulee käymään, tsemppaamaan. Kun ei ne ymmärtänyt tätä niin kuin mä ja nää jotka elää tätä. Ne perheet pidätteli kyyneleitään ja hoki latteuksia kuten taistele ja voimia. En halunnut kantaa niitä. En halunnnut olla reipas niille vaan hokea et vittu mitä paskaa ja that´s it.

Mä pääsin kyynersauvoineni kotiin ja oli aika hyvä fiilis kaikin puolin. Oli ihanaa olla kotona. Pian kuitenkin kaikki huononisi taas. Mä lepäsin ja söin ja olin hyvillä mielin. Leikkausarpi nivusissa kuitenkin poltteli ja punotti ikävästi. Kävin paikallisessa päivystyksessä näyttämässä arpia ja siellä sanottiin että normaalisti erittää nesteitä, vaihdettiin siteet ja palasin kotiin. Illalla mahaa alkoi kuitenkin sattua ja paljon. Kipu oli niin kova että en saanut itseäni enää suoraksi ja aamulla äiti talutti mut päivystykseen kaksinkerroin. Mut kärrättiin pyörätuolilla sisään ja otettiin kokeita verestä ja pissasta. Lääkäri tuli sanomaan että tulehdusarvot hipoo 370 ja nyt mennään ja lujaa sairaalaan. Ambulanssikyydillä sairaalaan ja siellä päivystyshuoneeseen makaamaan ja lääkkeitä sisään ja osastolle. Olin saanut leikkauksessa sairaalabakteerin. Osastolla makasin sitten antibioottitipassa monta viikkoa. Verikokeita otettiin päivittäin ja jossain vaiheessa hitaasti mutta varmasti crp alkoi tippua. Siellä kun makasin niin tuli lisää huonoja uutisia. Mulla oli puhelinaika Töölöön tuloksista kirurgille aamupäivällä ja aamukierroksella lääkäri Hannu Huusari ja hoitajat tuli huoneeseen. Lääkäri kysyi joko olin saanut tulokset. Sanoin en, minulla on soittoaika aamupäivällä Helsinkiin. Lääkäri totesi kuivalla, vihaisella äänellä no jokaisessa imusolmukkeessa on syöpää, ei se hyvältä näytä ja käveli ulos huoneesta. Mä jäin pöyristyneenä suu auki katsomaan sen perään. Se oli niin päin persettä kerrottu potilaalle et lähinnä mun mielessä liikkui et vittu mä lähden ton äijän perään ja vedän niin turpaan kun jaksan. Hoitaja tuli mun viereen ja hoki ymmärsitkö, ymmärsitkö, ymmärsitkö mitä sinulle sanottiin? Tämä on paha, ymmärsitkö? Kauhea, pahin mahdollinen tilanne. Sitten se tunki nenäliinoja mun naaman eteen ja mä pystyin vaan ajattelemaan sitä kusipää lääkäriä.

Mä rullailin ulos pyörätuolilla ja soitin Jonille ja kerroin et huonoja uutisia tuli. Joni oli hiljaa ja sanoi lopulta et mä lähden heti tulemaan sinne. Se tulikin vaaleanpunaisen kukkakimpun kanssa pian ja sitten mä itkin ja soitin Tiina Jahkolalle Töölöön. Muistan aina et Tiina sanoi –Oon leikkaussalissa mut en pahassa paikassa, puhutaan vaan. Kuulin että olet kurjassa kunnossa siellä? Itkin ja kerroin miten asia mulle kerrottiin. Tiina lohdutti mua ja sanoi et voi kumpa olisi annettu hänen asiasta kertoa niin kuin oltiin sovittu. Älä huoli, kyllä se pois saadaan. Poistetaan kaikki imusolmukkeet heti kun oot leikkauskunnossa. Kyllä kaikki järjestyy, paranet vaan pian. Siitä en muista muuta. Makasin ja rullailin pitkin poikin. Systeri toi vhs leffoja. Muistan et katsoin Tom Hanksin leffan Cast Away. Mun huoneessa ei ollut muita ja mulla oli oma putkitelkka ja oma wc.

Vihdoin crp laski 32 ja minut siirrettiin Töölöön uuteen leikkaukseen. Mulla oli tosi hyvä mielikuva edellisestä leikkauksesta mutta tämä olikin ihan eri. Mut piti nukuttaa koska tuli uusi arpi ylemmäs mahan puolelle. Mutta ei mua juuri pelottanut. Leikkaus kesi useamman tunnin koska äiti oli soittanut osastolle monta kertaa. Heräsin siihen kun joku mies hyppii mun rintakehän päällä ja huutaa hengitä, hengitä! Vedin henkeä ja nostin käden rinnan päälle. Se oli ihan märkä ja siinä oli jotain tavaraa. Sitten heräsin taas siihen että Tiina katsoo mua ja sen ääni kuuluu sumeasti jostain kaukaa – Sä oot voinut vähän huonosti, kaikki hyvin, hyvin meni, leikkaus on ohi. Sit olikin katkonaisia muistikuvia, huonoa oloa, happiviikset nenässä, pissa-astia sängyssä pyllyn alla. Nukahdin, heräsin, nukahdin, heräsin. – Muista hengittää! Mua läpsittiin poskille.

Töölöstä mut siirrettiin Lahteen sairaalaan. Mun sisältä tuli letkuja ja haavoja piti suihkutella ahkerasti. Vieraita kävi ja yritin opiskellakkin vähän mut eihän siitä mitään tullut. Muistan kun sanoin et haluan itse irroittaa letkut mun sisältä. Vedin sitä veristä letkua ihon sisältä pitkän matkan silmät suurina ja hoitaja veti loput kun en sit pystynytkään. Muistan kun mummi toi ihania tuoreita kinkkutaskuja joita oli leiponut. Hoitajat oli ihania, sain taas sitä hoivaa ja seuraa. Mulla oli kiva pieni huone jossa oli pieni wc ja nostin sängyn niin ylös kun sen sai ja oli upeat näkymät hyppyrimäille kaupungin yli. Valoja katselin iltaisin ikkunasta. Muistan kuinka eräänä päivänä yleisen olohuoneen telkkarista näkyi lentokoneiden törmääminen pilvenpiirtäjiin ja mulla oli soittoaika Tiina Jahkolalle Töölöön. Se oli mun elämän jännittävin hetki. Purin kynsiä kanslian ulkopuolella seinän vieressä ja välillä menin sisään, näppäilin numeron ja laskin luurin ja nousin taas. –En voi soittaa, en pysty, en halua tietää kuolenko mä. Hoitaja piti mua kädestä ja tsemppas ja lopulta soitin. Sydän hakkas. Tiina vastas –Kaikki imusolmukkeet on puhtaat, ei mikroskooppisen pienintäkään metastaasia missään. Se on poissa. Me saatiin kaikki pois. Hienoja uutisia! Mä itkin ja nauroin samaan aikaan.

Sain lähetteen Tampereen Kangasalalle Pikonlinnaan ja ajan sinne jatkosuunnitelmaa varten. En oikein ymmärtänyt mitä siellä tapahtuu mutta sinne mentiin. – Sytostaatteja sanoi vinkuva ja kipakka naislääkäri Meri-Sisko Vuoristo syöpäsairaalassa. – Ja sitten interferonia. Vuoristo oli erittäin suorasanainen ja ärhäkkä mutta erittäin arvostettu alan ammattilainen. En koskaan epäröinyt hänen hoitoaan mutta persoona oli kylmähkö. Kerran Vuoristo sanoi minulle että tiedätkö miten moni lääkäri tappaa itsensä kun on välittänyt liikaa, lääkärit ovat itsemurhatilastojen kärjessä. Ymmärsin hyvin. Pakko kai sitä oli kylmettää itsensä. Niin kuin tulisin tulevaisuudessa näkemään, ihmisiä kuoli hänen osastolla usein. – Ei kiitos, en ota hoitoja vastaan, sanoin. – Lähdet nyt kotiin miettimään voitko katsoa itseäsi silmiin peilistä jos et ole ottanut hoitoja vastaan ja jotain pahaa tapahtuu. Aika on täällä viikon päästä. Mä pelkäsin niin vitusti. Pelkäsin hiusten tippumista, pelkäsin huonoa olo ihan hirveesti.

Valvoin viikon yöt ja rukoilin ja mietin. Mä itkin harvoin, olin kai niin shokissa koko ajan ja kaikki tapahtui niin nopeasti ettei sitä ehtinyt miettiä. Maanantai aamuna olin kuin olinkin Pikonlinnassa, verikokeita ja käsi tippaan ja kuuden kerran DOBC sytostaattihoito voi alkaa. Vastasin kysymykseen –En voisi katsoa itseäni peiliin jos en ota hoitoja vastaan. Joni oli tietysti mukana. Kerran muistan et Joni jutteli Vuoristolle et voisinko saada kunnon pahoinvointilääkkeet kun pelkään oksentamista ihan kauheesti. On ihan kauhea fobia. Vuoristo kysyi –Ootsä joku lääkäri vai? Mä sain siitäkin ihan kauheet raivarit ja raivosin Vuoristolle –Kuka vittu sä luulet olevas? Ootko SÄ joku vitun lääkäri? Pikonlinnassa musta tuli ihan kauhee omien etujen perijä. Siellä oli jotenkin yksin. Heti tuli selväksi että hoitajat käyvät vain tuomassa ruuan ja lääkkeet, lääkäri käy lyhyesti. Mä olisin kaivannut hoivaa ja välittämistä ja ehkä juttukaveriakin joskus, kaukana kotoa. Kukaan ei puhunut mitään. Kai mua pelättiin, sairasta teiniä ja siitä tuli joku dead girl walking fiilis eikä osattu sanoa mitään. Mutta mä keskitin kaikki voimat Vuoriston kanssa riitelyyn ja vittuiluun. Niin mä jotenkin selvisin. Mä aattelin et paskan väliä, mä oon sairas, voin sanoa mitä mä haluan.

Mä olin siellä kolme päivää neljän viikon välein. Me käytiin siellä kahviossa syömässä ja samoiltiin ulkona järven rannalla. Se oli vanha, keltainen rakennus ja kaikki oli siellä sikin sokin. Ostin joka kerta käynniltä uuden vaaleanpunaisen pehmolelun muistoksi käynnistä. Ne on mulla vieläkin tallella. Hoitopäivät meni hyvin. Silloin ei oikeestaan ollut mitään oloja. Osastolla oli karmivaa. Kaikki oli tosi sairaita ja vanhoja ja kaikki huoneet oli täynnä. Hoitajat oli kylmiä ja etäisiä, samoin lääkäri. Huonekaverit oksensi kaarimaljoihin ja hiukset tippui ympäriinsä. Yksi aika nuori nainen, pienten lasten äiti oli kerran samassa huoneessa ja se kysyi mun tilannetta. Juteltiin ja se hiveli käsivarttaan ja sanoi – Täällä näitä pieniä pesäkkeitä on joka puolella. Kovia patteja. Sen silmissä oli suuret ja niissä oli hätä. Mua puistatti niin paljon. Oli mun kotiinlähtöpäivä. Oli kauhea tunne sanoa ovelta. –Heippa. Nähdään. Tsemppiä. Ja ajatella et eipä muuten nähdä, rauhallista kuolemaa.

Kerran olin palaamassa huoneeseeni ja ovella huomasin suuren väkijoukon tungeksivan huoneessa. Kaikki katsoi silmät verestäen kyynelissä, yksi itki ääneen ja vaikersi. Jaaha, täällä kuoli taas yksi. Käännyin ympäri ja lähdin kahvioon. Surkoon rauhassa.

Mä en saanut nukuttua siellä. Yksi kuorsas niin kovaa et mun oli pakko mennä käytävälle samoilemaan. Yökkö sanoi yhden miesten huoneen olevan vapaana ja pääsin sinne nukkumaan. Heräsin yöllä siihen et pissasin yöpöydän laatikkoon. Kävin hakemassa käsipapereita ja saippuaa vessasta ja yritin pestä lattiaa ja laatikkoa mut hoitajat taisi aamulla haistaa sen.

Toisella kerralla taas joku kauhee kuorsaaja sattui samaan huoneeseen. Menin käytävälle ja tv huoneeseen jossa yökkö katsoi telkkaria. Sanoin etten pystynyt nukkumaan. Yökkö katsoi telkkaria lasittunein silmin eikä pukahtanut sanaakaan. Löysin kirjahyllystä Nancy kirjan ja hain peittoni ja asetuin käytävälle hyvin pienelle nahkasohvalle nukkumaan. Seuraavana aamuna lääkäri sanoi –Mites kun täällä sun kertomuksessa sanotaan et potilas löydetty yöllä käytävältä nukkumasta, ei tietoa miksi.

Mä luin sen Nancy kirjan sairaalassa. Sillon ei nettiä ollut puhelimessa. Kävin ostamassa saldokortin puhelimeen kioskista aina kun Pikonlinnaan menin ettei puheaika loppunut puhelimesta. Putkitelkkari oli mut yleensä mummot halusi katsoa Ylen uutisia ja käydä yhdeksältä nukkumaan. Ei ollut kun kirjoja tai lehtiä. Yleensä yöllä istuin ylemmän kerroksen tupakkahuoneessa jossa tutustuin yhteen tosi sairaaseen tyttöön. Se oli tosi sairas. Se oli ollut koko elämänsä sairaalassa. Sen iho oli kuin palanut ja sen ääni surisi oudosti. Mut Luoja se oli hauska. Se sanoi mulle tervetuloa taas tupakkajengiin ja nauroi iloisesti. Se puhui paljon. Siellä oli yleensä myös kaksi miestä. Toisella oli reikä kaulassa ja se painoi siitä puhuessaan. Siitäkin kuului surina kun se puhui. Mulla oli Jonin veljen kannettava cd soitin mukana ja Kaija Koon, Kaija Kärkisen ja Ile Kallion ja Laura Pausinin cd:t mukana. Niitä mä kuuntelin. Ja hopeinen risti ja kaksi tuohusta metallisilla alustoilla jotka olin saanut Tessalta. Niitä mä poltin joskus ikkunan laidalla. Huoneissa oli sellaset leveät ikkunan aluset joilla mahtui myös istumaan ja katsomaan ulos.

Kyllä netti oli vanhassa tietokoneessa kotona. Pitkän piipityksen jälkeen yhdistyi nettiin ja syöpäyhdistyksen sivuilta löytyi kaksi kohtalotoveria keiden kanssa laittelin sähköpostia. Tessa, jonka nuori tytär oli kuollut melanoomaan ja yksi mies joka oli parantunut melanoomasta ja tuki minua jonkun verran viesteillä. Tessa kävi jopa meillä joskus kylässä ja toi minulle tuohukset ja jonkun ortodoksien munkkiluostarin rukouskirjan. Sit kävin syöpäyhdistyksen toimistolla juttelemassa ja päästiinpä me jollekkin lomallekkin Mikkeliin kartanoon täysihoitoon. Yllättäen mä ajoin siellä autolla keskustaan ja Joni joi ja jotain muitakin leiriltä oli meidän kyydissä. Tapeltiin siellä paljon mutta oli siellä kivakin saunoa ja makoilla paljussa.

Mä pelkäsin hiusten lähtöä ihan hirveesti. Pidin osastolla sellasta pakastettua foliopäähinettä jonka piti auttaa siihen ettei hiuksia lähtisi niin helposti. Silti musta tuntui että niitä lähti. Mä pelkäsin niin paljon että kotona leikkasin hiukset pois. Kaljuksi. Pitkät valkoiset hiukset. Ostettiin Tampereelta peruukki aidoista hiuksista, maksoi muistaakseni 2000 mk. Muutenkin rahaa meni ihan älyttömiä määriä. Sairaalamaksuja tuhansia tuhansia, lääkkeitä, matkustusta. Tappelin Kelan ja sossun kanssa. Joskus sain kauheella tappelulla 100 mk talvitakkiin. Mun parhaimmat ystävät oli hävinnyt. Enkä syytä niitä yhtään. Niiden elämä oli niin erilaista. Ajokortteja, baareja ja bailaamista, opiskelua. Mulla se oli huolta, murhetta, kipua ja tuskaa. Yksi kuitenkin jäi. Sanni, joka pelkäsi sairaaloita kuollakseen, tuli Tampereellekkin käymään. Ja se oli sairaaloista kaikista kauhein.

Yhden yön muistan elävästi aina ja ikuisesti erittäin selvästi. Mun huoneessa oli vanha potilas joka ei hievahtanutkaan sängystään. Kysyin joltain hoitajalta hänestä ja ymmärsin että hän oli kuuro, sokea ja halvaantunut. Ei puhunut, ei liikkunut. Yöllä heräsin siihen kun mun peittoon tartuttiin. Heräsin täydestä unesta ja säpsähtäen nousin ylöspäin. Kuu paistoi ikkunasta sisään ja kuun valossa loisti valkoiset silmät. Harmaat hiukset hapsotti ja valkoiset silmät loisti ja suusta valui kuola ja kuului kauheeta raastavaa yninää. Se roikku mun peitossa, puristi sitä nyrkissä rystyset valkoisina ja oli puoliksi pystyssä peiton varassa ja jalat lattialla rötkötti velttona. Mä hyppäsin pystyyn ja juoksin käytävään huutaen apua. Hoitajat juoksi käytävää pitkin ja raahasi mummon takaisin sänkyyn. Mä seisoin selkä vasten seinää ja huomasin et mun housut oli ihan märät. Mun housut oli pissassa, samoin kun koko sänky. Mä olin kastellut sänkyni huomaamattani kun säikähdin niin paljon. Mä en ikinä unohda niitä valkoisia silmiä. En nukkunut koko yönä, mun sydän hakkas koko yön ihan kauheella vauhdilla, mua oksetti ja päässä pyöri niin että vapisin kun horkassa. Aamulla mummo makasi taas sängyssä liikkumattomana pumpattuna täyteen lääkkeitä, lepositeissä.

Jossain tutkimuksessa maksassa näkyi jotain. Siitä yritettiin kaksi kertaa ottaa neulanäytettä mutta se oli niin huonossa paikassa ettei ultralääkäri tehnyt sitä. Musta otettiin hyytymiskokeet ja vedin rauhottavat ennen tutkimusta turhaan. Sit sitä tutkittiin kaikilla mahdollisilla kuvauksilla. Muistan erään todella kauhean tutkimuksen. Mä en saanut syödä iltakuuden jälkeen mitään eikä muistaakseni kauheesti juodakkaan. Aamulla matkustettiin Tampereelle, olin jo siinä matkalla tosi huonossa kunnossa. Kuvauksen piti olla vissiin kahdeksalta ja ne oli myöhässä ja pääsin puolen päivän aikaan kuvaukseen jossa piti maata neljä tuntia paikallaan. Joni talutti mut sieltä autoon ja ajettiin matkan varrella olevalle grillille joka ei ollut auki jostain syystä. Mä yökin tyhjää ja suussa maistu sappineste. Kun päästin taas joku muutama kilsa eteenpäin jollekkin huoltoasemalle, olin niin huonossa kunnossa etten pystynyt syömään mitään, maha vaan kramppas ja suuhun nous nestettä. Olin siis toista vuorokautta syömättä. Mä muistan et olin ihan tiputuskunnossa monta päivää. Nukuin ja yökin. Sit lopulta sain imeskeltyä jäätelöä ja maha tasoittui.

Lopulta maksassa todettiin olevan vaan rasvottumaa, johtui varmaan interferonista. Tässä välissä mun hoito siirrettiin Lahteen. Kävin Lahdessa kokeissa ja sain soittoajan Paul Nyandotolle maksasta. Muistan senkin puhelun ikuisesti. Paul Nyandoto huusi puhelimessa –Sinulla kasvain maksasta! Sinä kuolla! Sinä kuolla jos minä leikata! Ei voi leikata! Mä järkytyin niin paljon, en ollut ajatellut tilanteen olevan tämä. Ei tälläistä ole annettu ymmärtää missään vaiheessa. Luulin tilanteen olevan stabiili. Soitin Jonille ja itkin. Joni raivostui niin kovasti. Länttäsi luurin kiinni ja soitti Paul Nyandotolle itse. Ilmeisesti uhkasi hakata äijän pesismailalla jos hoitoa ei siirretä ja heti takaisin Pikonlinnaan. Herra Nyandotoa en ole koskaan joutunut edes nähdä mutta tämä puhelu riitti puoskaroinnista ikuisiksi ajoiksi. Tämä maksa-asia vaivaa mua vieläkin. Et miksei mitään sit kuitenkaan löytynyt… Miksi näkyi jossain kuvissa ja miksi jossain ei? Miksei sitä tutkittu enää seurantojen jälkeen.. Mä kysyin tätä viime talvena lääkäriltä ihotautien polilla ja se esitti vastakysymyksen –Onko sulla jotain oireita? Niin se oli helppo jättää huomiotta, paitsi potilaan päästä.

Hoitojen jälkeen olo oli hyvä mutta seuraavana päivänä suu oli kuin haavoja täynnä. Mikään ei maistunut kuin verelle, mahassa väänsi, pää oli sumuinen ja huippasi ja väsytti. Mä en saanut syödä mitään lemppariruokia koska niitä ei todellakaan haluaisi enää sen jälkeen. Muistan etten syönyt esim. jauhelihakastiketta moneen vuoteen. Yritin syödä mahdollisimman neutraaleja ja mauttomia juttuja mut vitutti seki ja monesti vedin rasvaa ja sokeria ja vaaleeta leipää. Lihoin ihan sikana hoitojen aikana. Se nestemäärä näkyi kauheana turvotuksena. Interferoni oli aikamoinen myrkky. Sitä pistettiin maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin itse mahaan tai jalkaan. Siitä nousi kauhea kuume ja yö ja seuraava päivä meni horkassa ja nukkuessa. Se pistäminen oli aluksi kauheeta. Me harjoiteltiin sitä sairaalassa mut kotona en pystynyt siihen. Soitin itkien terveysasemalle et voinko tulla sinne näitten piikkien kanssa. Siellä hoitaja sanoi että mitä huumetta mä yritän piikittää, he eivät rupea siinä auttamaan. Ei jumalauta! Mua naurattaa kun mä mietin näitä asioita. Välillä ahdistaa niin et lopetan kirjoittamisen ja hautaan pään käsiin ja hieron otsaa. En oo koskaan kirjoittanut mun elämästä näitä juttuja. No Jonipa soitti taas perään terveysasemalle, haukkui kaikki ja johan alkoi apua tulemaan.

Muutamia säikähdyksiä oli matkalla. Patteja nousi jalkaan, kaulaan ja veriarvot laski ja jouduttiin mittailemaan monesti että voidaanko hoitoja jatkaa. Pateista otettiin neulanäytteitä ja kuvattiin ultraäänellä ja röntgenillä.

Mä oon lukenut syöpäpotilaiden blogeja ja niissä puhutaan kuoleman pelosta ja myöskin lohdusta. Itsekkin on pari kertaa saanut kuulla että kuolen, että nyt ihan varmasti on asiat niin huonolla tolalla että lähtö tulee. Mutta sitten tulee aina se lohtu. Lääkäri sanookin että on hoitoja ja jos ei se toimi, on sen jälkeen uusi hoito ja sitten vielä tämä hoito. Tietenkin otan hoidot vastaan ja ajattelen kiitollisena että saan lisäaikaa, saan nauttia läheisistä ja elämästä MUTTA nämä voidaan ottaa sinulta pian pois joka tapauksessa ja sitten tulee pelko. Että voiko tästä ikinä päästä terveeksi? Ei voi koska se on nyt syöpynyt jo mieleesi ja mielesi ei palaa enää ikinä ennalleen. Ei kuulu enää siihen valtaosaan joka ajattelee että ei se minulle tapahdu vaan jollekkin muulle, minä olen aina terve. Ne jotka haluavat mehustella mun syövällä ja tuntea itse miten onnekkaita ja terveitä ovatkaan. Esimerkiksi eräs edesmennyt syöpäbloggaaja Roni Mäkinen sanoi että kun hän vihdoin kuuli että nyt on viimeinen hoitomuoto kokeiltu, tämä oli nyt tässä. Niin hän tunsi helpotusta. Vihdoin tämä on tässä. Kaikki pelkääminen ja jossittelu ja toivominen loppuu. Koko ajan mä pelkään ja toivon, pelkään ja toivon, saat hyviä uutisia, huonoja uutisia, nautin elämästä, en nauti elämästä vaan toivon kuolemaa. Se on niin raskasta elämää pelkääminen. Se on ehkä läheisille helpottavaa kuulla että saatiin lisäaikaa mutta ei sille sairastajalle. Se ajattelee että taas mä saan kärsiä kivusta, särystä ja tästä kauheasta mielialasta ja toivon vaan kuolemaa että pääsis helpommalla. En mäkään ihmettele että kaikki mahdolliset uskonnot on tänne keksitty koska ei se mieli voi kestää sellaista. On pakko uskoa taivaaseen ja tuonpuoleiseen elämään ja Jumalan lohtuun koska miten muuten joku järki tässä olisi? Miten muuten tätä jaksaa? Niin se usko munkin elämään tupsahti.

Toinen asia on taistelu. Miten inhosinkaan ja inhoan edelleen kaikkea taistele, koita kestää sanontoja ja habaemojeita! Totta vitussa kaikki taistelee, oli se mikä paska elämässä tahansa. Koska mitä vaihtoehtoja sulla on? Joko sä tapat ittes tai ”taistelet”. Jos sulla on syöpä, ei sun tarvitse taistella vaan lääkärit ja muu hoitohenkilökunta taistelee, ne sanoo että nyt leikataan tosta ja nyt saat tällästä hoitoa tai otat näitä lääkkeitä. Sun on vaan kestettävä. Ihan kun mua voitais syyttää jos mä kuolen syöpään että eipä se taistellut tarpeeksi tai että nyt se hävisi sen taistelun. Ei. Olkaa ihmiset siinä rinnalla, tavoitettavissa vaikka siitä kärsijästä tuntuisi 90% ajasta et painukaan helvettiin ja 10% ajasta et olkaa siinä. Älkää kertoko mitään elämän viisauksia taistelusta tai että jollain muulla voi olla vielä huonommin, se ei ainakaan auta hevon helvettiä.

Viimeinen hoito koitti. Mulla oli aivan järkyttävä vuosisadan flunssa. Lääkäri päätti että hoito jätettäisiin antamatta. Olin niin onnellinen! Ohi on! Kävin ostamassa Vuoristolle kimpun kukkia ja suklaata ja menin sen huoneeseen ja sanoin –Mä tuun hattu kourassa pyytämään anteeksi.

Ulkona kaikki oli niin ihanaa. Maa, taivas, luonto. Mä selvisin näistä tästä helvetistä. Never again.

Juhlien jälkeinen tyhjyys

Eilen oli ensimmäiset juhlat. Nyt on taas vaan tyhjä ja yksinäinen olo. Jotenkin kun on yhtäkkiä paljon seuraa, iloa ja naurua, kuulut johonkin ja olet osa porukkaa ja saat olla huoleton ja iloinen. Sit kun aamulla heräät, oot taas yksin. Yölläkin jo tulee yksinäinen olo kun palaa yksin pimeään kotiin ja pitää käydä yksin nukkumaan. Pää on hulina illan jälkeen täynnä ajatuksia, toisten sanojen ja ilmeiden ja eleiden miettimistä. Asioiden ja illan kulun jäsentelyä. Ja niin väsynyt pää sen informaation ja melun tulvasta että menee hetki toipuessa. Siihen kaipaa omaa rauhaa.

Eipä sitä adonista löytynyt. Ei nykyään baareissa kukaan puhu toisilleen tai lähesty toisiaan. Kaikki ovat vain omassa porukassa ja puhuvat vain tutuilleen. Voisin kuvitella jos menisin jollekkin sanomaan jotain, joko tulisi turpaan tai käännettäisiin selkä ja pyöriteltäisiin silmiä. Ei sillä että menisin puhumaan kenellekkään. En ole koskaan lähestynyt miehiä, enkä naisiakaan. Ehkä en vain uskalla. Tinderissä en avaa keskustelua enkä mene puhumaan kenellekkään missään. Odotan että mies tekee aloitteen ja jos ei tee – sitten ei.

Porukassamme oli mies jota tapailin joskus kahdeksan vuotta sitten. Olin häneen ihastunut, hän taisi olla ensimmäinen mies Mimmin isän jälkeen. Hän kohteli minua aika kurjasti ja juttu hiipui muutaman kuukauden jälkeen. Hän oli ollut pitkään yksin ja oli aika itsekäs ja halusi kaiken menevän omien aikataulujensa ja mieltymyksiensä mukaan. Seksi oli ihan hyvää ja seurakin joskus. Tämän jälkeen aina kun näemme yhteisissä bileissä tai baareissa, hän tulee aina pokaamaan. Niin kuin eilenkin. Hän hakeutui seuraani illan myötä ensin kohteliaasti kysyen kuulumisiani. Yritin jutella hänen kanssaan mutta hän ei ole puhujatyyppiä, hän mumisee jotain tai ei vastaa ollenkaan. Hän ehkä kysyi asunko edeleen samassa paikassa ja tapailenko ketään. Juttelu on siis jo todella vaikeaa. Hän muuttui huomalatilan myötä röyhkeämmäksi, otti jalkojani syliinsä, halaili puoliväkisin ja yritti suudella. Jossain vaiheessa hän myös kouri haaroväliäni kun istuin hänen vieressään. Eli perussika. Kun kirjoitan tätä, tajuan selvemmin taas että miten oikein annan itseäni kohdella… Minä olen kuitenkin sellainen että en osaa sanoa tälläisissä tilanteissa tarpeeksi tiukasti, yritän olla kiva ja kohtelias ja pelkään että jos suutun, kaikki alkavat ihmetellä että mitäs sä nyt noin pienestä suutut, leikkiähän tämä vaan… Menen siis jotenkin lukkoon. Baarissa jäin sitten tämän miehen ja hänen parhaan ystävänsä väliin istumaan. Mies veti koko ajan minua väkisin kainaloonsa ja yritti suudella ja toinen mies kannusti siinä jota kuinkin näin: Tänään nussitte sitten oikein urakalla. Sinun pitää vaan sanoa tolle naiselle että nyt lähdetään nussimaan. Ei siinä kierrellä ja kaarrella. Sanot suoraan vaan että aiot nussia sitä ja sillä siisti. Toinen mies: Niin. Tänään sitten nussitaan. Lähdetään teille. Nussimaan. Sitten ne heittivät suurin piirtein yläfemman mun naaman kohdalla että jes, kyllä me ollaan tosimiehiä ja nyt toi muija on tossa ihan kuumissaan ja valmiina kun sille sanottiin suoraan. Mä olinkin toooosi kiihottunut tästä että multa ei kysytä mitään vaan otetaan vaan. Mä katselin hädissäni tanssilattialle päin missä osa porukkaa tanssi ja olin sanonut ystävälleni että tulkaa pelastamaan mut jos näätte että jään kaksin miehen kanssa, on vähän liian painostavalla tuulella. Naureskelin ja pyristellin itseni heidän jakojensa yli pois pöydästä ja en enää uskaltanut istua koko iltana ettei mua väijytetä siihen väliin taas. Älkää käsittäkö mua väärin. Mähän en todellakaan suostu tollaseen kun en halua mut tota käytöstä oon nähnyt liian paljon elämässäni että yritetään vaan kävellä yli ja sitten kun pistän vastaan niin päivitellään että voi kun olet hankala, voi kun olet vaikea, sulle ei kyllä mikään kelpaa. Tänään hän yritti soittaa, en vastannut. Yöllä karkotin hänet baarissa ja lähdin kotiin. Mä en ole millään tavalla kiinnostunut tästä nk. herrasmiehestä enää. Hän oikeastaan ällöttää minua. Olen tehnyt tämän hänelle selväksi useita kertoja mutta hän varmaan ajattelee että haluan kuitenkin, esitän vain vaikeasti tavoiteltavaa. Hän ei miellytä minua ulkonäöllisesti eikä luonteeltaankaan sitäkään vähää. Tälläiset miehet minua lähestyy. Olenko itse tosiaan niin kamala? Ei ihme että nään itseni niin rumana peilistä vaikka olen elämäni kunnossa. Koska minua lähestyy vain nämä kammottavat siat.

Olen iloinen ystäväni uudesta hienosta talosta vaikka se toikin taas mieleeni että oma elämäni ei liikahda mihinkään. Olen ollut tässä välitilassa jo vuosia. Entä jos tämä ei ikinä muutu? Ystävälläni on paljon siskoja ja veljiä joista suurin osa oli eilen istumassa iltaa. He puhuivat kuinka läheisiä ovat, kuinka paljon rakastavat toisiaan ja kuinka eivät voisi elää ilman toisiaan. Se osuu niin kipeään paikkaan. Me emme ole oman ainoan siskoni kanssa enää tekemisissä parin vuoden takaisen välikohtauksen jälkeen jossa siskoni miehensä kanssa haukkui minut alimpaan helvettiin. Se tuntuu niin pahalta etten voi edes kuvailla sitä. Enkä usko että välimme palaavat koskaan ennalleen. Minäkin haluaisin ison perheen ja tukiverkon joka tukee ja auttaa ja kuuntelee.

Kyllä juhlat tuntuvat sen hetken kivoilta mutta sitten tulee taas huonompi olo. Kun ei ole taas ketään eikä mitään. Kaikki jatkavat elämäänsä omissa perheissään ja arjessaan. Jotenkin tuntuu etten haluaisi nähdä ketään tai puhua kenenkään kanssa kun siitä tulee vain huonompi olo. Tiedättekö? Kun sen jälkeen jää kuitenkin yksin. Jos vaikka puhuisi jonkun kanssa puhelimessa jostain kipeästä asiasta ja se puhelu loppuu. Jäät yksin nuolemaan haavoja. Se toinen voi jatkaa asiaa puolisonsa tai perheensä kanssa mutta minä en kenenkään. Siksi en kerro enää mitään kenellekkään. Sanon vain ihan hyvää ja käännän keskustelun siihen toiseen. Se on helpompaa. Tahtoisin niin kovasti sellaisen jonka kanssa olla päivittäin, se pysyisi mukana ja tietäisi kaiken ihan tuoreeltaan. Nyt kun olen puolen vuoden välein ihmisten kanssa tekemisissä, ei ne tiedä mitään, ei me tunneta yhtään. Kerrot ehkä sen päivän tapahtumat.

No, parempi varmaan lopettaa ajattelu ja lähteä rannalle Mimmin kanssa. Siellä näkee ihmisiä. On kaunis päivä!

Mökillä

Tää viikko on mennyt täällä mökillä möllötessä. Mulla jäi tänään puhelinkin kotiin mutta onneksi saan jaettua netin lapsosen puhelimesta. Tänne mä vaan oon tullut vaikka K:n seura vituttaa suoraan sanoen ihan helvetisti. Eikä sitä voi lasten kanssa päästää keskenään mihinkään joten pakko tulla vaikkei haluis, lasten takii. K on niin lapsellinen, oikee draamaking. Se liiottelee, mesoaa ja huutaa koko ajan. Lisäksi se imee kaljaa ja sitten nukahtaa johonkin. Ei siitä lasten kanssa oo olijaksi, jonkun on oltava vahtimassa. Sitten se selittää niitä samoja vanhoja asioita joita meidän suhteenkin aikana kymmenen vuotta sitten. Juttuja sen tyhmistä juoppotyökavereista ja mitä me ollaan tehty sillon ja sillon ja mitä hän on tehnyt nuorena yms. Samat paskat, liioittelee ja valehtelee ja sössöttää. Edelleen se yrittää et mä hoitaisin sen asioita, koko ajan hokee että mun pitäis laittaa sen tavaroita myyntiin. Nyt viime aikoina on myös yrittänyt saada mua takas. Varmaankin sen takia kun menetti kämppänsä ja asuu jossain autopajalla. Kun sais mut takas niin pääsis ilmaseks asumaan ja jonkun joka taas hoitais kaiken. Ärsyttää.

K sai sossun hoitaman asunnon valehtelemalla että on vuoden isä ja lapsi asuu hänen luonaan osan ajasta. Sossut huolehti hänestä ja hänen piti saada asua tukiasunnossa vuoden mutta venytti sitä valheilla kolmeen vuoteen. Koska lapsi. Todellisuudessa lapsi ei ollut siellä juuri koskaan käymässä. Joskun käytiin siellä yhdessä tai Mimmi oli pieniä hetkiä yksin ja minä soitin sinne puolen tunnin välein. Lopulta hän menetti asunnon ja nyt hänellä ei ole mitään osoitetta. Arvaatte varmaan että joskus teki mieli soittaa sossuun ja kertoa totuus.

Se oli niin neiti aina meidän suhteenkin aikana. Mun piti aina korjata kaikki, virittää tv:t, pleikkarit, dvd soittimet, hoitaa kaikki tietokoneasiat, sen firman laskutus, perheen laskujen maksut, lasten asiat. Mä väsyin niin totaalisesti niiden vuosien aikana. Mua kohdeltiin kun jotain siivojaa, lastenhoitajaa, jalkavaimoa, kodinhoitajaa, kissan ja koirienhoitajaa. Kuin paskaa. Sehän on helppoa. Mä kun oon niin toiminnan ihminen, vihaan valittamista yli kaiken ja sitä et jäädään tuleen makamaan. Kun jonkun voi tehdä tänään niin se tehdään ja heti. En kestä sitä ettei tehdä asioille mitään ja valitetaan samasta asiasta vuoden päästäkin. Niin mähän teen. Kun toinen valittaa niin mä teen äkkiä asian toisen puolesta niin sittenhän se on tehty. Sitten kun haluaa auttaa muita ja on vahva ja tekijä niin sitähän on helppo käyttää hyväksi. Huomataan et mä kun tässä nyt vähän valitan niin toihan tekee kaikki. Ei siinä mitään mut siinä jossain vaiheessa väsyy kun kukaan ei tee omasta puolesta mitään. Lapset tottuu että kaikki on tehty ja valmiina ja samoin puoliso. Ja myöskin äitini. Loppujen lopuksihan mä olin siinä pisteessä että kuljin kylpytakki päällä pitkin kämppää tukka rasvassa kun en jaksanut edes mennä edes suihkuun tai pestä hampaita. Nytkin mä oon usein siinä pisteessä jos tulee normiarjen lisäksi vähänkin jotain ylimääräistä. Tosin jaksan käydä suihkussa ja pestä hampaat. Mutta silloin pyykkivuoret tuli vastaan eteisessä ja lopulta syötiin kertakäyttöastioista. Asiat meni tästä vielä paljon pahemmaksi mutta siitä joku kerta paremmin.

Tänään oli tyypillinen esimerkki. Lapset saivat sellaisen ison liman jotenkin yhden ison painavan kaapin ja seinän väliin ja se levisi siellä ja pelkäsin että se valuu laminaatteihin tai alkaa homehtua. Lopulta soitin taas K:lle ja se tuli sitten raivona haisten kaljalle ja kauhee kiroominen ja raivoominen ja kauheella väkivallalla kaappi irti ja ovet paukkuen menemään. Minä yritin siinä rauhoitella ettei laminaatitkin menisi rullalle. Lapset vaan pyöritteli silmiään että tuttua touhua. Mua ärsyttää kun mulla ei ole ketään miehiä elämässä. Jos olis isä tai veli kenelle soittaa, mä en tarviis tota kusipäätä mihinkään. Nyt tota pitää väkisin sietää. Nytkin se taas vaan vittuilee lapsille ja ärsyttää niitä tahallaan. Koko ajan joutuu puuttumaan kun saa lapset ihan itkun tai raivon partaalle. Sitten kun se huomaa että alan ärsyyntymään niin se jatkaa vaan enemmän ilkkumista. Voi kun löytyis oma mies kuka hoitais autoja ja remontteja ja polkupyörien korjausta.

Meillä oli mutsin kanssa auto muutaman vuoden auto kimpassa ja sekin piti aina mun hoitaa, huolehtia kaikkia korjauksia, renkaiden vaihtoa, katsastuksia, verojen ja osareiden maksua. Ja vielä useimmiten ajaa sitä ja kyyditä äitiä kuin jotain presidenttiä. Siihenkin väsyin ja myin auton raivospäissäni. Enkä hommaa ennen kuin joku muukin huolehtii siitä. Nyt sitten kävellään ja ajellaan pyörällä ja linja-autolla ja kannetaan mäkeä ylös painavia kauppakasseja niska hiessä.

Vaikka täällä mökillä on ollut kiva olla, huomaa että hermot alkaa olemaan riekaleina. Yöllä Mimmi riehui jotain unissaan ja raapi itseään koko ajan. Heräsin sitten puoli neljältä taas valvomaan ja rasvaamaan jalkoja ja käsiä. Istuin parvekkeella tupakalla puoli viideltä ja raivosin yksikseni. Aamulla olin raivona kun heräsin vasta yhdeksältä enkä lähtenyt enää salille purkamaan vitutusta vaan aloin ressaamaan sitä limaa kaapin välissä. Siinähän meni sitten kuusi tuntia sitä rallia.

Onneksi lauantaina pääsen juomaan ne kännit ensimmäisiin kesän juhliin.

Juhlien kesä

Mulla on kahdet nelikymppiset tänä kesänä mihin mut on kutsuttu. Kutsujen tullessa mua ahdisti. Ahdisti kutsulista pariskunta, pariskunta, pariskunta, pariskunta, pariskunta, pariskunta, minä. Mistä revin taas sitä fuck it asennetta ja yritän olla välittämättä muiden mielipiteistä? Jossain vaiheessa iltaa taas niinkuin aina, käsitellään asia miksi minä olen edelleen sinkku kun olen niin vanhakin. Ja kuulen ne samat olet niin nirso ja kukaan ei kelpaa. Pitäisikö ottaa kuka vaan? Joku joka ei kiinnosta ollenkaan? Mun yksi tuttava sanoi että hän aina sanoi takaisin että mulla menee hyvin, mitenkäs sulla? Vieläkö sun mies juoksee vieraissa? Vieläkö sun mies ryyppää joka viikonloppu? Vieläkö sun mies tuhlaa kaikki teidän rahat ja jättää sut kuseen lapsienne kanssa? Miksi se sinkkuus on edes asia mikä pitää joka kerta käsitellä? Mitä se kuuluu kenellekkään? Mikä status viiskytluvulta on parisuhde? Vai onko ne kateellisia kun itse ovat väkisin paskoissa suhteissaan ja mä saan olla oman itseni herra? Pitäis sanoa vastaan mutta enpä enää lähde siihen. Se on häviö aina. Kaksi yhtä vastaan. Jostain syystä monet pitkässä parisuhteessa olevat luulevat olevan samaa ihmistä. Ne ei ole realiteeteissä eikä rajoja ole. Siispä taistellaan samat taistelut, huudellaan toisen selän takaa, kerrotaan ”omien” ystävien asiat puolisolle ja ruoditaan niitä yhdessä ja puututaan niihin yhdessä. Jos joku kaveri sanoo vastaan, tulee sieltä aina se toinen puolustamaan ja mölisemään. Helppoahan se on. Niinpä otan vastaan ja oon hiljaa. En lähde siihen mukaan. Olen yrittänyt. Olen satoja kertoja ollut se ainut sinkku ja aina ne parisuhteessa olevat jyrää päälle. Ja vielä kun se on kipeä asia itselle niin en ehkä uskalla edes sanoa mitään koska saatan suuttua ja sanoa jotain todella pahaa.. Mielessäni kuitenkin hekumoin asioita mitä sanoa. Esimerkiksi onneksi en oo tollanen pelkuri joka väkisin pysyy paskassa kun ei uskalla yksinkään olla. Mä oon sentään uskaltanut aina lähteä kun homma ei toimi. Älä sä huolehdi musta, huolehtisit omasta paskastas. Mä oon ylpee kun osaan olla yksin. Mä oon saavuttanut kaiken yksin, eipä tarvii ratsastaa miehen tai naisen ansioilla. Mä sentään kunnioitan itseäni enkä anna kohdella kuin paskaa. Tai sit vaa haistakaa paska ja painukaa helvettii toimii kans varmasti. Heh heh. Kysymys herää onko nää mun kavereita edes? Mistä nää on tullu mun elämään? Ne ei vaan tajuu enkä mäkää tajuu. Onko se vaan sitä kun ollaan aivan eri elämäntilanteissa? Ei vaan pysytä samalla aaltopituudella.. Musta tuntuu muutenkin ettei kukaan tajua mitään. Valittavatkin niin turhasta, kauhea ressi joka asiasta ja kiire. Tuntuu et itsellä on niin kauheeta taistelua joka päivä et kaikki muut tuntuu niin onnekkaalta. Se on ehkä itsekäs ja katkera ajattelumalli mut ainakin oon kiitollinen kaikesta pienestä. Kun ei oo elämässä enää mitään menetettävää ja kohdannut kaiken mahdollisen ja selvinny niin osaa arvostaa pikku asioita.

Mä salaa oon taas toivonut et löytyis joku adonis joka tulis mun seuralaiseks juhliin. Loppuis se kysely. Siinä olis niille ihmeteltävää ja kadehtittavaa. Mä en olis aina se jota säälitään vaan mua kadehdittais kuinka upeeta mulla on. Voi kun… Mutta yksin on taas selvittävä. Ehkä vaan vedän kauheen kännin ja kestohymyn päälle ja kestän. Kehun iloisesti uusia taloja ja uusia parisuhteita ja käännän kaikki jutut pois itsestäni. Jospa mä värivaloista löydän sen adoniksen..

Salilla

Sali on mun ainut harrastus. Ollut jo monta vuotta. Siellä yksin ährätessä tulee paljon ajatuksia mieleen. Kaikki sanoo että miehiä löytyy harrastuksista. Sen takia varmaan musta tuntuu että mun on pakko löytää sieltä joku ja aina petyn kun ei todellakaan löydy. Mistään ei löydy. Ainakaan mulle. Muille tuntuu löytyvän. Pariskuntia treenamassa joka puolella. Yksi mies alkoi ehkä kolme vuotta siten käymään samalla salilla. Kiinnitin heti huomiota häneen. Ihana, komea kaljupää, hymyili aina mulle ja katsoi silmiin useasti ja ajattelin että ehkä hän on kiinnostunut ja toivoni heräsi. Ehkä hän tulisi juttelemaan. Ei tullut. Katseltiin toisiamme ja hymyilimme vain. Nyt keväällä sitten yhtäkkiä peilin kautta näin kuinka hän halasi ja suuteli erästä tyttöä. En voinut sille mitään, itketti pukuhuoneessa. Mitä tytössä oli mitä minussa ei ole? Miksi hän ei lähestynyt minua vaan sitä toista? Miksi minä en kelpaa? Kolme vuotta ja hänkin löysi ihmisen ja minä en.

Salin ovesta tulee kaksi komeaa miestä iloisesti jutellen toisilleen. Molemmat moikkaa käsiään nostaen kauniille työntekijälle. Kaunis tyttö nostaa kätensä hymyillen ja jatkaa hymyilyä vielä kun miehet ovat hävinneet pukuhuoneeseen. Minä poljen kuntopyörää ja ajattelen kaihoisasti että olisimpa tuo kaunis tyttö. Sitten mullekkin joku komea heiluttais.

Komea mies kävelee ohitseni salin toiselta puolelta tuijottaen eteensä. Minä katson hänen silmiään hakien katsekontaktia. Askel, askel, askel. Katso, katso, katso minua! Mies ei nosta katsettaan ja katson hänen ihanan leveää selkäänsä. Tänäänkään. Tunnen palan taas puristuvan kurkkuni ympärille ja poltteen silmien takana. Ei tänäänkään.

Siltä yksinäisyys tuntuu. Ettei kukaan koskaan huomaa. Olenko edes olemassa? Jos joku koskettaisi, menisikö hänen kätensä mun läpi niin kuin haamusta?

Päivän biisit Kasmir Tulla ja mennä, Kaijo Koo Siellä jossain

Lasten takii

Tultiin mimmin isän vuokraamalle kesämökille. Tää on ristiriitaista kun haluu et lapset pääsee nauttii vedestä ja saunasta mutta itsellä jo puolen tunnin automatkalla hampaat kiristyi niin että koko reissu kadutti. Yöksi en pysty tänne jäämään vaikka miten yritin ja lapset vinkui. En vaan pysty. En pysty katsomaan enkä kuuntelemaan exän puhetta edes. Vatsassa kääntää ja ärtymys on koko ajan läsnä. Otin kuulokkeet mukaan ja kuuntelen äänikirjaa laiturilla ja tietokoneen että voin kirjoittaa. Äitikin oli täällä parina päivänä seurana.

Kyllä se on vaikeeta olla väleissä ihmisen kanssa jota oikeestaan inhoaa. Tota ihmistä joskus luulin ainakin rakastaneeni ja nyt inhoan häntä. Inhoan kaikkia asioita joita hän on tehnyt lapsellemme ja minulle ennen lasta. Inhoan hänen tyyliään puhua ja olla niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Inhoan hänen isäleikkiään, esitystä olla hyvä isä ja muka välittää.

Kyllähän tämä upea paikka on ja taas tuntuu että olen vähän pinnan päällä. Ei tälläistäkään herkkua pääse juuri koskaan kokemaan. Sauna, aurinko, laituri. Lasten nauru. Vihreää, sinistä, lempeä kesätuuli. Käristynyttä makkaraa ja kylmä olut. Ruohikko paljaiden jalkojen alla. Järvi kimaltaa kuin siinä olisi miljoonia timantteja. Tätä täytyy imeä pimeneviin syysiltoihin muistoihin mukaan.

Kaikesta tekisi täydellistä jos täällä olisi itselle oikeat ihmiset. Oma mies, yhteiset tai molempien lapset, oma mökki. Sehän on kuin valitsisi kahdesta paskasta vähemään paska. Näin sanoi vanhin ystäväni joskus. Enää emme ole väleissä, hän valitsi puolensa edellisessä erossa ja se puoli oli väkivaltaisen exäni. Toinen paska on olla kotona tytön kanssa kaksin ja keksiä jotain tekemistä ilman rahaa ja seuraa. Toinen paska on tulla mökille exän kanssa ja saada lapselle seuraa ja tekemistä. Olispa mies. Olispa ystäviä.

Pieni onnen hetki

Me oltiin viime viikolla tuetulla lomalla kylpylähotellissa. Matka maksoi ruhtinaalisen 50 euroa ja sisälsi täysihoidon. Meillä meinasi jäädä reissu tekemättä kun menetin täysin hermoni kun Kela ja sossu panttasi päätöksiään junamatkojen maksusta ja kaksi paluujunaa myytiin jo loppuun. Jouduimme siis tulemaan eilen aikaisella aamujunalla. Mutta oli toisaalta kiva olla jo aamupäivällä kotona.

Heti menomatkalla päivänä siellä tunsin todella oudon tunteen. Onnen. Se läikkyi mun sisällä outona lämpönä mitä en muistanut olevankaan. Se tuntui pienenä huimauksena ja pörinänä päässä ja sai oudosti suupielet kääntymään ylöspäin. Kun katselin vihreitä puita junassa, järviä mitkä kiiti ohi, eväitä pöydällä, lapsen joka oli jännittynyt ja innostunut. Perillä kukat, järvimaiseman, puita, vihreää ja aurinkoa. Ihanan hotellin ja huoneen jossa pehmeät peitot, oma parveke josta näkymä uima-altaalle ja järvelle. Seisovat pöydät täynnä herkkuja, kanaa, lihaa, kalkkunaa, perunoita, tuoretta leipää. Kylpylässä lämmin vesi, ulkoallas johon paistoi aurinko, lapsen kanssa vesiliukumäessä. Uskomatonta. Onni oli läsnä koko ajan. Yöllä heräilin ja olin innoissani elämästä, kiitin kiittämistäni kädet ristissä ja hymyilin koko ajan. Nauroin jopa. Katsoin lapsen hymykasvoja ja teki mieli tanssia. Halattiin ja pidettiin kädestä ja vannoimme rakkautta illalla ennen nukahtamista. Iloisia ihmisiä joka puolella, naurua ja iloa. Ihmiset tervehtii hotellin käytävällä ja toivottaa hyvää juhannusta. Savusaunassa lämmittelyä, hyppyä viileään järveen. Ajattelin että olen kaunis ja ihana merenneito ja löydän pian elämäni rakkauden ja mulla ei ole mitään hätää. Meillä ei ole mitään hätää. Ei laskujen maksua, valtavia asumiskustannuksia, ei kaupassa käyntiä ja painavien kassien roudaamista niska hiessä. Ei ruuanlaittoa. Ei kyyneliä yöllä pimeässä. Ei äitiä josta huolehtia ja jonka kanssa riidellä. Ei yksinäisyyttä.

Sitä me todella tarvittiin ja kotiin tullessa oli outo olo että miksi olemme olleet vain kotona kaikki nämä vuodet. Sinne kotiin on vain niin helppo erakoitua ja laitostua. Olla vaan ja yhtäkkiä kauppaan menokin ahdistaa, saati lomalle lähtö. Musta tuntui kuin olisin herännyt eloon, kuin perhonen kuorestaan, puhjennut kukkaan. Tuntui kuin olisin voinut nostaa vuoria, olin voittamaton. Kerrankin minä, kerrankin me saimme jotain. Jostain tämä voi tuntua tyhmältä ja liioitellulta mut mulle se tuntui juurikin tältä, näin suurelta. Olin ollut surullinen niin kauan. Liian kauan.

Kuinka kauan sillä pienellä onnella voi ratsastaa? Olen yrittänyt pitää hyvää fiilistä yllä mutta kyllä kotona odottava painostava hiljaisuus, laskupino ja pyykkivuori sai mielen taas matalaksi.

Jossain vaiheessa mielessäni kävi kuitenkin että mikä etuoikeus joillakin on tehdä tätä useammin? Miksi meillä ei ole? Arvostaako muut tätä näin paljon ja huomaavatko kaiken kauneuden ja helppouden? Olemme olleet kodimme vankina liian kauan. Miksi meillä ei ole reissuja ja helppoutta ja ihanuutta? Me olimme niin ansainneet sen. Sen onnen. Viisi päivää onnea. Me olisimme ansainneet niin paljon enemmän ja useammin. Mimmi olisi ansainnut nähdä minut onnellisena ja iloisena eikä ärtyneenä ja surullisena koko ajan. Se onni mikä minut valtasi. Huh se oli niin humalluttavaa ja uskomattoman suurta. Sellainen haluaisin olla, hullaantua onnesta ja ilosta. Edes joskus. Voitte uskoa että tiputus oli kova ja karu. Voiko siis onnea olla ilman onnea? Voiko olla onnellinen jos ei ole yhtään onnea? Jos ei saa joskus ilon ja onnen hetkiä, millä ylläpitää sitä? Onko mitään mahdollisuutta pitää päätä pinnalla ja yrittää olla onnellinen?

Päivän biisi Evelina Eloon!

Kesäajatuksia

Huh helle suosii nyt koko maata. Mimmi on ollut tällä viikolla seurakunnan leirillä ja arvatkaa mitä mä teen. Istun kotona yksin. Rahaa on tilillä 5,12 euroa ja se leirikin on maksamatta. =D Tunnin päästä tulee perhetyöntekijä käymään, siinä onkin tälle viikolle sosiaalista kanssakäymistä.

Viime viikolla puhuttiin perhetyöntekijä Satun kanssa siitä mitä Mimmille tapahtuu jos mulle tapahtuu jotain eli vaikka kuolen. Hän lupasi selvittää asiaa sosiaalityöntekijän kanssa. Mä oon asiaa monesti miettinyt että pitäisikö nauhoittaa joku video tai kirjoittaa joku vapaamuotoinen testamentti jossa kerron mitä toivon ja haluan. Kuten se että älkää hyvän tähden antako lasta isälleen. Tukiverkkoahan meillä ei ole eli tietysti Mimmi otettaisiin huostaan ja siitä kai johonkin perheeseen sijoitukseen. Ainakin Satu oli sitä mieltä että kun olen yksinhuoltaja, oikeuksia isällä ei automaattisesti ole ja se kyllä kyseenalaistettaisiin ensin ainakin. Onhan meillä mun kohta 70 vee äiti mutta onko sitä silloin tavoitettavissa maan pinnalta..? Siskoni joka on kummi, katkaisi välit pari vuotta sitten enkä sinne hullujen huoneelle lasta todellakaan halua. Tästä kerron lisää joku muu kerta. Toinen kummi on isähenkilön veli joka ei todellakaan ottaisi Mimmiä. Mutta lohduttaako Mimmiä kukaan surun keskellä? Saako hän ikinä turvallista aikuista jonka syliin nukahtaa? Johon luottaa? Jolle kiukutella? Jolle kertoa kaikki?

Voi Luoja. Sydäntä särkee ja pelottaa tämäkin asia. Pelkään joka päivä et jotain tapahtuu, kaikki on jo elämässä tapahtunut ja vielä seison. Vielä on pakko tulla jotain pahempaa koska kaikki hirveimmät asiat on jo tapahtunut. Odotan viimeistä niittiä.. Yöllä ajattelin taas et jos nyt napsahtaa verisuoni päästä niin voi Mimmiä aamulla, osaako toimia mitenkään. On todella raskasta olla se ainoa, aina yksin, ei ketään missään. Vain me kaksi. On oltava aina vahva, aina pärjättävä, aina jaksettava. Aina se kehen luotetaan ja tukeudutaan ja itsellä ei koskaan ole olkapäätä mihin nojata. Itkeä yksin pimeässä ja aamulla ajatella et ei vittu, taas alusta. Kaikki on aina nojannut muhin. Mä oon lapsesta asti joutunut olemaan vahva ja kantanut kaikkia miehiä, äitiä, kavereita vaikka on ollut syöpä tai mitä vaan. En yhtään ihmettele että musta on tullut tälläinen joka sanoo joka asiaan nykyään en jaksa, en osaa, en pysty, en voi. Vaikka voisinkin niin sanon silti. Koska oon niin vitun kyllästynyt tähän vanhana olemiseen. Kaiken lisäks en koskaan löydä miestä koska miten se pärjäis mun kanssa, senhän pitäis olla vielä vahvempi eikä sellaista ihmistä ole vielä tullut vastaan. Mä haluun et joku muu välillä päättää mitä syödään, joku muu käy kaupassa, pitää ovea auki, järjestää synttärit.

Tää nyt lähti sivuraiteille mutta kirjoitan mitä ajattelen ja mun ajatukset menee niin nopeesti et sit se on tällästä. =D Katsotaan mitä Sadun kanssa puhutaan tänään, voin kertoa siitä myöhemmin. Mulla on ihan kauhee flunssa taas ja sekin on jo tarpeeks paha yksinhuoltajana kun pakko vaan laittaa ruokia ja siivota ja pakata reppu ja huolehtia aurinkorasvasta aamulla vaikka päässä räjähtäis. Ei ihme etten jaksa muita enää kantaa, tässä on ihan tarpeeks. Katson tässä kirjoittaessa keittiön ikkunasta ulos, naapuri pakkaa autoa. Loma on alkanut, auto täyteen ja lapset kyytiin ja mökille niin kauaks aikaa kun keliä riittää. Vitsi kun oon kateellinen, pääsispä mökille.

HBD

On siis syntymäpäivä. Aamulla kun heräsin, ahdisti. Ahdisti yksinäisyys. Taas yksi vuosi menty yksin ja yksinäisyydessä. Yritin olla iloinen heti aamusta mutta kyllä vaan toi musta pilvi seuraa mua. Vuosi sitten yksin ja vuosi sitä ennen ja sitä ennen ja sitä ennen ja sitä ennen… Mä yritän karkoittaa yksinäisyyttä mielestäni koko ajan ja keskittyä siihen mitä on mutta aina se tuolla mielessä pyörii. Lapsoselta sain ihanan kortin ja kynsilakkoja. Äiti toi kukan parvekkeelle ja mun lempparisuklaata Wiener Nougattia. Saatoin Mimmin kouluun ja kävin ostamassa karkkia ja muita herkkuja joita olen nyt syönyt yksin kotona. Olishan se niin kiva viettää syntymäpäivää jonkun rakkaan kanssa, käydä syömässä ja juhlia jotenkin.

Viime vuonna tänään multa poistettiin luomi jalkapohjasta ja olin keppien kanssa kuukauden sohvalla. Viimeksi olen saanut viettää syntymäpäivää miehen kanssa kuusi vuotta sitten, ystäväporukalla neljä vuotta sitten. Muutoin saan tottua vain Facebookin onnitteluihin. Yksi kysyi oikein Messengerin kautta että miten aion viikonloppuna juhlia sitä että olen selvinnyt hengissä vuoden taas… Empä kai mitenkään. Kenen kanssa?

Aamulla rukoilin että tää yksinäisyys menisi pois ja tulisi edes siedettävä päivä. Mimmiä saattaessa pyöräili vanha tuttuni ohitse ja jäimme juttelemaan. Ehdotin jopa hänelle että huvittaisiko hänen lähteä minun kanssa jonnekkin vaikka terassille joku päivä. Tälläinen pyyntö ei ole minulle helppoa. Hän sanoi että luuli että minulla olisi paljon kiirettä ja paljon ystäviä. Hän suostui heti ja vaihdoimme puhelinnumeroita, aiemmin olemme olleet vain Facebook kavereita. Ehkä toiveeseeni vastattiin näin. Hän ei tainnut tietää että pelasti päiväni ja pyöräily Lidliin meni vähän kevyemmin.

Illalla lakataan Mimmin kanssa kynnet.