Syöpä osa 2

Heti uutisten jälkeen kutsu tuli paikalliseen sairaalaan. Kasvain oli kirurgin mielestä niin vaikeassa paikassa että olisi parempi tehdä leikkaus Töölössä. Töölöön siis plastiikkakirurgin puheille. Aivan ihana lääkäri Tiina Jahkola kyseli ja kertoi leikkauksesta jota oli suunnitellut. Jälleen kerran olin siellä sumussa ja katsoin tilannetta ulkopuolelta. Näin kun äitin suu liikkui, Jonin suu liikkui, kirurgin suu liikkui. En ymmärtänyt mitään, en osannut kysyä mitään, mitään vastausta ei kuitenkaan osattu sanoa. Alkuperäisen patin ympäriltä pala pois, pari imusolmuketta varoiks nivusesta, selkäydinpuudutuksessa tehdään. Selvä homma.

Ensimmäiseen leikkaukseen menin illalla ja jäin yöksi yksin toiseen kaupunkiin kodista. Joni lähti kotiin. Muistan kun käytiin päivällä Linnanmäellä ennen sairaalaan menoa, ei mua piristänyt. Itkin penkillä Jonin kainalossa jäätelö kädessä. Kun Joni lähti, katselin sairaalahuoneen ikkunasta. Huoneessa oli kaksi mummoa josta toisen kanssa ystävystyin. Muistelisin että sain yllättävän hyvin nukuttua ja aamulla sain hyvät mömmöt ja nukuin kun mut kärrättiin leikkaussaliin. Leikkaussalissa heräsin. Se oli uskomaton hetki. Katsoin ikkunasta ulos, aurinkoa, pilviä, lintuja. Radio soi kovalla, ehkä radio Nova. Näin hoitajia ja kaikki juttelivat ja nauroivat iloisesti kovaan ääneen. Mietin et ihanaa miten mukava huone. Kaikki on niin iloisia. Kai mä selviin tästä. Sanoin sen kai ääneen kun joku sano maskin takaa et oho sä heräsitki. Laitetaas tästä vähän lisää. Se tuuppas ruutalla suoneen jotain ja pikku hiljaa pimeni valoisa huone. Seuraavaks heräsin heräämössä kai. Näin kirurgin naaman mun päällä ja se sano jostain kaukaa –Hyvä, hyvin meni! Mä olin ihan sairaan hyvässä kunnossa leikkauksen jälkeen. Muistan kun äiti ja Joni tuli Töölöön ja naureskelin sängyssä et kärrätkää mut ulos tupakalle nyt heti.

Meni muutamia päiviä, mulla oli tehty ihonsiirto lonkasta ja ihonsiirre niiteillä kantapäässä. Lisäksi pitkä haava nivusessa. Paljon kipuja. Yks kauhee hoitaja joka tuli niittileikkureiden kanssa ja alko repimään niittejä yksi kerrallaan irti jalasta ja mä huusin kivusta. Mä huusin ja haukuin sen hoitajan niin pahasti et se lähti lopulta huoneesta itkien. Kirurgi tuli juttelemaan mun kanssa useasti. Se rauhoitteli mua ja kertoi omasta lapsestaan joka oli sairas myös. Oli kyllä maailman ihanin lääkäri, lohdutti, kuunteli ja auttoi siinä taistelussa ihan helvetisti. Lisäksi huoneessa oli yksi vanhempi rouva kenen kanssa juttelin. Muistelin et hänelläkin oli syöpä. Hän myös lohdutti mua ja valo uskoa huomiseen. Se antoi mulle puhelinnumeronsa et jos joskus haluan jutella. Koitin joskus soittaa hänelle kerran mutta ei vastannut ja en koskaan yrittänyt uudelleen. Kerran huoneessa oli yksi nainen ja se huusi niin kovaa kun tippaletkua otettiin pois. Pidin korvistani kiinni ja kyyneleet valui mun poskilla ja ajattelin et näinkö tää nyt menee? Sairaaloissa on näin kauheeta! Kerran tuli nuori tyttö, mun ikäinen ja juteltiin paljon. Joku kauhee tauti silläki oli ja leikelty paljon. Muistan aina kun se sanoi että tiedän jo mistä kaupungista oot, kuulin puhetyylistä. Mua nauratti se. Joskus kun juttelin huonetovereiden kanssa, samassa veneessä olevien kanssa, en halunnut et mun perhe tulee käymään, tsemppaamaan. Kun ei ne ymmärtänyt tätä niin kuin mä ja nää jotka elää tätä. Ne perheet pidätteli kyyneleitään ja hoki latteuksia kuten taistele ja voimia. En halunnut kantaa niitä. En halunnnut olla reipas niille vaan hokea et vittu mitä paskaa ja that´s it.

Mä pääsin kyynersauvoineni kotiin ja oli aika hyvä fiilis kaikin puolin. Oli ihanaa olla kotona. Pian kuitenkin kaikki huononisi taas. Mä lepäsin ja söin ja olin hyvillä mielin. Leikkausarpi nivusissa kuitenkin poltteli ja punotti ikävästi. Kävin paikallisessa päivystyksessä näyttämässä arpia ja siellä sanottiin että normaalisti erittää nesteitä, vaihdettiin siteet ja palasin kotiin. Illalla mahaa alkoi kuitenkin sattua ja paljon. Kipu oli niin kova että en saanut itseäni enää suoraksi ja aamulla äiti talutti mut päivystykseen kaksinkerroin. Mut kärrättiin pyörätuolilla sisään ja otettiin kokeita verestä ja pissasta. Lääkäri tuli sanomaan että tulehdusarvot hipoo 370 ja nyt mennään ja lujaa sairaalaan. Ambulanssikyydillä sairaalaan ja siellä päivystyshuoneeseen makaamaan ja lääkkeitä sisään ja osastolle. Olin saanut leikkauksessa sairaalabakteerin. Osastolla makasin sitten antibioottitipassa monta viikkoa. Verikokeita otettiin päivittäin ja jossain vaiheessa hitaasti mutta varmasti crp alkoi tippua. Siellä kun makasin niin tuli lisää huonoja uutisia. Mulla oli puhelinaika Töölöön tuloksista kirurgille aamupäivällä ja aamukierroksella lääkäri Hannu Huusari ja hoitajat tuli huoneeseen. Lääkäri kysyi joko olin saanut tulokset. Sanoin en, minulla on soittoaika aamupäivällä Helsinkiin. Lääkäri totesi kuivalla, vihaisella äänellä no jokaisessa imusolmukkeessa on syöpää, ei se hyvältä näytä ja käveli ulos huoneesta. Mä jäin pöyristyneenä suu auki  katsomaan sen perään. Se oli niin päin persettä kerrottu potilaalle et lähinnä mun mielessä liikkui et vittu mä lähden ton äijän perään ja vedän niin turpaan kun jaksan. Hoitaja tuli mun viereen ja hoki ymmärsitkö, ymmärsitkö, ymmärsitkö mitä sinulle sanottiin? Tämä on paha, ymmärsitkö? Kauhea, pahin mahdollinen tilanne. Sitten se tunki nenäliinoja mun naaman eteen ja mä pystyin vaan ajattelemaan sitä kusipää lääkäriä.

Mä rullailin ulos pyörätuolilla ja soitin Jonille ja kerroin et huonoja uutisia tuli. Joni oli hiljaa ja sanoi lopulta et mä lähden heti tulemaan sinne. Se tulikin vaaleanpunaisen kukkakimpun kanssa pian ja sitten mä itkin ja soitin Tiina Jahkolalle Töölöön. Muistan aina et Tiina sanoi –Oon leikkaussalissa mut en pahassa paikassa, puhutaan vaan. Kuulin että olet kurjassa kunnossa siellä? Itkin ja kerroin miten asia mulle kerrottiin. Tiina lohdutti mua ja sanoi et voi kumpa olisi annettu hänen asiasta kertoa niin kuin oltiin sovittu. Älä huoli, kyllä se pois saadaan. Poistetaan kaikki imusolmukkeet heti kun oot leikkauskunnossa. Kyllä kaikki järjestyy, paranet vaan pian. Siitä en muista muuta. Makasin ja rullailin pitkin poikin. Systeri toi vhs leffoja. Muistan et katsoin Tom Hanksin leffan Cast Away. Mun huoneessa ei ollut muita ja mulla oli oma putkitelkka ja oma wc.

Vihdoin crp laski 32 ja minut siirrettiin Töölöön uuteen leikkaukseen. Mulla oli tosi hyvä mielikuva edellisestä leikkauksesta mutta tämä olikin ihan eri. Mut piti nukuttaa koska tuli uusi arpi ylemmäs mahan puolelle. Mutta ei mua juuri pelottanut. Leikkaus kesi useamman tunnin koska äiti oli soittanut osastolle monta kertaa. Heräsin siihen kun joku mies hyppii mun rintakehän päällä ja huutaa hengitä, hengitä! Vedin henkeä ja nostin käden rinnan päälle. Se oli ihan märkä ja siinä oli jotain tavaraa. Sitten heräsin taas siihen että Tiina katsoo mua ja sen ääni kuuluu sumeasti jostain kaukaa – Sä oot voinut vähän huonosti, kaikki hyvin, hyvin meni, leikkaus on ohi. Sit olikin katkonaisia muistikuvia, huonoa oloa, happiviikset nenässä, pissa-astia sängyssä pyllyn alla. Nukahdin, heräsin, nukahdin, heräsin. – Muista hengittää! Mua läpsittiin poskille.

Töölöstä mut siirrettiin Lahteen sairaalaan. Mun sisältä tuli letkuja ja haavoja piti suihkutella ahkerasti. Vieraita kävi ja yritin opiskellakkin vähän mut eihän siitä mitään tullut. Muistan kun sanoin et haluan itse irroittaa letkut mun sisältä. Vedin sitä veristä letkua ihon sisältä pitkän matkan silmät suurina ja hoitaja veti loput kun en sit pystynytkään. Muistan kun mummi toi ihania tuoreita kinkkutaskuja joita oli leiponut. Hoitajat oli ihania, sain taas sitä hoivaa ja seuraa. Mulla oli kiva pieni huone jossa oli pieni wc ja nostin sängyn niin ylös kun sen sai ja oli upeat näkymät hyppyrimäille kaupungin yli. Valoja katselin iltaisin ikkunasta. Muistan kuinka eräänä päivänä yleisen olohuoneen telkkarista näkyi lentokoneiden törmääminen pilvenpiirtäjiin ja mulla oli soittoaika Tiina Jahkolalle Töölöön. Se oli mun elämän jännittävin hetki. Purin kynsiä kanslian ulkopuolella seinän vieressä ja välillä menin sisään, näppäilin numeron ja laskin luurin ja nousin taas. –En voi soittaa, en pysty, en halua tietää kuolenko mä. Hoitaja piti mua kädestä ja tsemppas ja lopulta soitin. Sydän hakkas. Tiina vastas –Kaikki imusolmukkeet on puhtaat, ei mikroskooppisen pienintäkään metastaasia missään. Se on poissa. Me saatiin kaikki pois. Hienoja uutisia! Mä itkin ja nauroin samaan aikaan.

Sain lähetteen Tampereen Kangasalalle Pikonlinnaan ja ajan sinne jatkosuunnitelmaa varten. En oikein ymmärtänyt mitä siellä tapahtuu mutta sinne mentiin. – Sytostaatteja sanoi vinkuva ja kipakka naislääkäri Meri-Sisko Vuoristo syöpäsairaalassa. – Ja sitten interferonia. Vuoristo oli erittäin suorasanainen ja ärhäkkä mutta erittäin arvostettu alan ammattilainen. En koskaan epäröinyt hänen hoitoaan mutta persoona oli kylmähkö. Kerran Vuoristo sanoi minulle että tiedätkö miten moni lääkäri tappaa itsensä kun on välittänyt liikaa, lääkärit ovat itsemurhatilastojen kärjessä. Ymmärsin hyvin. Pakko kai sitä oli kylmettää itsensä. Niin kuin tulisin tulevaisuudessa näkemään, ihmisiä kuoli hänen osastolla usein. – Ei kiitos, en ota hoitoja vastaan, sanoin. – Lähdet nyt kotiin miettimään voitko katsoa itseäsi silmiin peilistä jos et ole ottanut hoitoja vastaan ja jotain pahaa tapahtuu. Aika on täällä viikon päästä. Mä pelkäsin niin vitusti. Pelkäsin hiusten tippumista, pelkäsin huonoa olo ihan hirveesti.

Valvoin viikon yöt ja rukoilin ja mietin. Mä itkin harvoin, olin kai niin shokissa koko ajan ja kaikki tapahtui niin nopeasti ettei sitä ehtinyt miettiä. Maanantai aamuna olin kuin olinkin Pikonlinnassa, verikokeita ja käsi tippaan ja kuuden kerran DOBC sytostaattihoito voi alkaa. Vastasin kysymykseen –En voisi katsoa itseäni peiliin jos en ota hoitoja vastaan. Joni oli tietysti mukana. Kerran muistan et Joni jutteli Vuoristolle et voisinko saada kunnon pahoinvointilääkkeet kun pelkään oksentamista ihan kauheesti. On ihan kauhea fobia. Vuoristo kysyi –Ootsä joku lääkäri vai? Mä sain siitäkin ihan kauheet raivarit ja raivosin Vuoristolle –Kuka vittu sä luulet olevas? Ootko SÄ joku vitun lääkäri? Pikonlinnassa musta tuli ihan kauhee omien etujen perijä. Siellä oli jotenkin yksin. Heti tuli selväksi että hoitajat käyvät vain tuomassa ruuan ja lääkkeet, lääkäri käy lyhyesti. Mä olisin kaivannut hoivaa ja välittämistä ja ehkä juttukaveriakin joskus, kaukana kotoa. Kukaan ei puhunut mitään. Kai mua pelättiin, sairasta teiniä ja siitä tuli joku dead girl walking fiilis eikä osattu sanoa mitään. Mutta mä keskitin kaikki voimat Vuoriston kanssa riitelyyn ja vittuiluun. Niin mä jotenkin selvisin. Mä aattelin et paskan väliä, mä oon sairas, voin sanoa mitä mä haluan.

Mä olin siellä kolme päivää neljän viikon välein. Me käytiin siellä kahviossa syömässä ja samoiltiin ulkona järven rannalla. Se oli vanha, keltainen rakennus ja kaikki oli siellä sikin sokin. Ostin joka kerta käynniltä uuden vaaleanpunaisen pehmolelun muistoksi käynnistä. Ne on mulla vieläkin tallella. Hoitopäivät meni hyvin. Silloin ei oikeestaan ollut mitään oloja. Osastolla oli karmivaa. Kaikki oli tosi sairaita ja vanhoja ja kaikki huoneet oli täynnä. Hoitajat oli kylmiä ja etäisiä, samoin lääkäri. Huonekaverit oksensi kaarimaljoihin ja hiukset tippui ympäriinsä. Yksi aika nuori nainen, pienten lasten äiti oli kerran samassa huoneessa ja se kysyi mun tilannetta. Juteltiin ja se hiveli käsivarttaan ja sanoi – Täällä näitä pieniä pesäkkeitä on joka puolella. Kovia patteja. Sen silmissä oli suuret ja niissä oli hätä. Mua puistatti niin paljon. Oli mun kotiinlähtöpäivä. Oli kauhea tunne sanoa ovelta. –Heippa. Nähdään. Tsemppiä. Ja ajatella et eipä muuten nähdä, rauhallista kuolemaa.

Kerran olin palaamassa huoneeseeni ja ovella huomasin suuren väkijoukon tungeksivan huoneessa. Kaikki katsoi silmät verestäen kyynelissä, yksi itki ääneen ja vaikersi. Jaaha, täällä kuoli taas yksi. Käännyin ympäri ja lähdin kahvioon. Surkoon rauhassa.

Mä en saanut nukuttua siellä. Yksi kuorsas niin kovaa et mun oli pakko mennä käytävälle samoilemaan. Yökkö sanoi yhden miesten huoneen olevan vapaana ja pääsin sinne nukkumaan. Heräsin yöllä siihen et pissasin yöpöydän laatikkoon. Kävin hakemassa käsipapereita ja saippuaa vessasta ja yritin pestä lattiaa ja laatikkoa mut hoitajat taisi aamulla haistaa sen.

Toisella kerralla taas joku kauhee kuorsaaja sattui samaan huoneeseen. Menin käytävälle ja tv huoneeseen jossa yökkö katsoi telkkaria. Sanoin etten pystynyt nukkumaan. Yökkö katsoi telkkaria lasittunein silmin eikä pukahtanut sanaakaan. Löysin kirjahyllystä Nancy kirjan ja hain peittoni ja asetuin käytävälle hyvin pienelle nahkasohvalle nukkumaan. Seuraavana aamuna lääkäri sanoi –Mites kun täällä sun kertomuksessa sanotaan et potilas löydetty yöllä käytävältä nukkumasta, ei tietoa miksi.

Mä luin sen Nancy kirjan sairaalassa. Sillon ei nettiä ollut puhelimessa. Kävin ostamassa saldokortin puhelimeen kioskista aina kun Pikonlinnaan menin ettei puheaika loppunut puhelimesta. Putkitelkkari oli mut yleensä mummot halusi katsoa Ylen uutisia ja käydä yhdeksältä nukkumaan. Ei ollut kun kirjoja tai lehtiä. Yleensä yöllä istuin ylemmän kerroksen tupakkahuoneessa jossa tutustuin yhteen tosi sairaaseen tyttöön. Se oli tosi sairas. Se oli ollut koko elämänsä sairaalassa. Sen iho oli kuin palanut ja sen ääni surisi oudosti. Mut Luoja se oli hauska. Se sanoi mulle tervetuloa taas tupakkajengiin ja nauroi iloisesti. Se puhui paljon. Siellä oli yleensä myös kaksi miestä. Toisella oli reikä kaulassa ja se painoi siitä puhuessaan. Siitäkin kuului surina kun se puhui. Mulla oli Jonin veljen kannettava cd soitin mukana ja Kaija Koon, Kaija Kärkisen ja Ile Kallion ja Laura Pausinin cd:t mukana. Niitä mä kuuntelin. Ja hopeinen risti ja kaksi tuohusta metallisilla alustoilla jotka olin saanut Tessalta. Niitä mä poltin joskus ikkunan laidalla. Huoneissa oli sellaset leveät ikkunan aluset joilla mahtui myös istumaan ja katsomaan ulos.

Kyllä netti oli vanhassa tietokoneessa kotona. Pitkän piipityksen jälkeen yhdistyi nettiin ja syöpäyhdistyksen sivuilta löytyi kaksi kohtalotoveria keiden kanssa laittelin sähköpostia. Tessa, jonka nuori tytär oli kuollut melanoomaan ja yksi mies joka oli parantunut melanoomasta ja tuki minua jonkun verran viesteillä. Tessa kävi jopa meillä joskus kylässä ja toi minulle tuohukset ja jonkun ortodoksien munkkiluostarin rukouskirjan. Sit kävin syöpäyhdistyksen toimistolla juttelemassa ja päästiinpä me jollekkin lomallekkin Mikkeliin kartanoon täysihoitoon. Yllättäen mä ajoin siellä autolla keskustaan ja Joni joi ja jotain muitakin leiriltä oli meidän kyydissä. Tapeltiin siellä paljon mutta oli siellä kivakin saunoa ja makoilla paljussa.

Mä pelkäsin hiusten lähtöä ihan hirveesti. Pidin osastolla sellasta pakastettua foliopäähinettä jonka piti auttaa siihen ettei hiuksia lähtisi niin helposti. Silti musta tuntui että niitä lähti. Mä pelkäsin niin paljon että kotona leikkasin hiukset pois. Kaljuksi. Pitkät valkoiset hiukset. Ostettiin Tampereelta peruukki aidoista hiuksista, maksoi muistaakseni 2000 mk. Muutenkin rahaa meni ihan älyttömiä määriä. Sairaalamaksuja tuhansia tuhansia, lääkkeitä, matkustusta. Tappelin Kelan ja sossun kanssa. Joskus sain kauheella tappelulla 100 mk talvitakkiin. Mun parhaimmat ystävät oli hävinnyt. Enkä syytä niitä yhtään. Niiden elämä oli niin erilaista. Ajokortteja, baareja ja bailaamista, opiskelua. Mulla se oli huolta, murhetta, kipua ja tuskaa. Yksi kuitenkin jäi. Sanni, joka pelkäsi sairaaloita kuollakseen, tuli Tampereellekkin käymään. Ja se oli sairaaloista kaikista kauhein.

Yhden yön muistan elävästi aina ja ikuisesti erittäin selvästi. Mun huoneessa oli vanha potilas joka ei hievahtanutkaan sängystään. Kysyin joltain hoitajalta hänestä ja ymmärsin että hän oli kuuro, sokea ja halvaantunut. Ei puhunut, ei liikkunut. Yöllä heräsin siihen kun mun peittoon tartuttiin. Heräsin täydestä unesta ja säpsähtäen nousin ylöspäin. Kuu paistoi ikkunasta sisään ja kuun valossa loisti valkoiset silmät. Harmaat hiukset hapsotti ja valkoiset silmät loisti ja suusta valui kuola ja kuului kauheeta raastavaa yninää. Se roikku mun peitossa, puristi sitä nyrkissä rystyset valkoisina ja oli puoliksi pystyssä peiton varassa ja jalat lattialla rötkötti velttona. Mä hyppäsin pystyyn ja juoksin käytävään huutaen apua. Hoitajat juoksi käytävää pitkin ja raahasi mummon takaisin sänkyyn. Mä seisoin selkä vasten seinää ja huomasin et mun housut oli ihan märät. Mun housut oli pissassa, samoin kun koko sänky. Mä olin kastellut sänkyni  huomaamattani kun säikähdin niin paljon. Mä en ikinä unohda niitä valkoisia silmiä. En nukkunut koko yönä, mun sydän hakkas koko yön ihan kauheella vauhdilla, mua oksetti ja päässä pyöri niin että vapisin kun horkassa. Aamulla mummo makasi taas sängyssä liikkumattomana pumpattuna täyteen lääkkeitä, lepositeissä.

Jossain tutkimuksessa maksassa näkyi jotain. Siitä yritettiin kaksi kertaa ottaa neulanäytettä mutta se oli niin huonossa paikassa ettei ultralääkäri tehnyt sitä. Musta otettiin hyytymiskokeet ja vedin rauhottavat ennen tutkimusta turhaan. Sit sitä tutkittiin kaikilla mahdollisilla kuvauksilla. Muistan erään todella kauhean tutkimuksen. Mä en saanut syödä iltakuuden jälkeen mitään eikä muistaakseni kauheesti juodakkaan. Aamulla matkustettiin Tampereelle, olin jo siinä matkalla tosi huonossa kunnossa. Kuvauksen piti olla vissiin kahdeksalta ja ne oli myöhässä ja pääsin puolen päivän aikaan kuvaukseen jossa piti maata neljä tuntia paikallaan. Joni talutti mut sieltä autoon ja ajettiin matkan varrella olevalle grillille joka ei ollut auki jostain syystä. Mä yökin tyhjää ja suussa maistu sappineste. Kun päästin taas joku muutama kilsa eteenpäin jollekkin huoltoasemalle, olin niin huonossa kunnossa etten pystynyt syömään mitään, maha vaan kramppas ja suuhun nous nestettä. Olin siis toista vuorokautta syömättä. Mä muistan et olin ihan tiputuskunnossa monta päivää. Nukuin ja yökin. Sit lopulta sain imeskeltyä jäätelöä ja maha tasoittui.

Lopulta maksassa todettiin olevan vaan rasvottumaa, johtui varmaan interferonista. Tässä välissä mun hoito siirrettiin Lahteen. Kävin Lahdessa kokeissa ja sain soittoajan Paul Nyandotolle maksasta. Muistan senkin puhelun ikuisesti. Paul Nyandoto huusi puhelimessa –Sinulla kasvain maksasta! Sinä kuolla! Sinä kuolla jos minä leikata! Ei voi leikata! Mä järkytyin niin paljon, en ollut ajatellut tilanteen olevan tämä. Ei tälläistä ole annettu ymmärtää missään vaiheessa. Luulin tilanteen olevan stabiili. Soitin Jonille ja itkin. Joni raivostui niin kovasti. Länttäsi luurin kiinni ja soitti Paul Nyandotolle itse. Ilmeisesti uhkasi hakata äijän pesismailalla jos hoitoa ei siirretä ja heti takaisin Pikonlinnaan. Herra Nyandotoa en ole koskaan joutunut edes nähdä mutta tämä puhelu riitti puoskaroinnista ikuisiksi ajoiksi. Tämä maksa-asia vaivaa mua vieläkin. Et miksei mitään sit kuitenkaan löytynyt… Miksi näkyi jossain kuvissa ja miksi jossain ei? Miksei sitä tutkittu enää seurantojen jälkeen.. Mä kysyin tätä viime talvena lääkäriltä ihotautien polilla ja se esitti vastakysymyksen –Onko sulla jotain oireita? Niin se oli helppo jättää huomiotta, paitsi potilaan päästä.

Hoitojen jälkeen olo oli hyvä mutta seuraavana päivänä suu oli kuin haavoja täynnä. Mikään ei maistunut kuin verelle, mahassa väänsi, pää oli sumuinen ja huippasi ja väsytti. Mä en saanut syödä mitään lemppariruokia koska niitä ei todellakaan haluaisi enää sen jälkeen. Muistan etten syönyt esim. jauhelihakastiketta moneen vuoteen. Yritin syödä mahdollisimman neutraaleja ja mauttomia juttuja mut vitutti seki ja monesti vedin rasvaa ja sokeria ja vaaleeta leipää. Lihoin ihan sikana hoitojen aikana. Se nestemäärä näkyi kauheana turvotuksena. Interferoni oli aikamoinen myrkky. Sitä pistettiin maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin itse mahaan tai jalkaan. Siitä nousi kauhea kuume ja yö ja seuraava päivä meni horkassa ja nukkuessa. Se pistäminen oli aluksi kauheeta. Me harjoiteltiin sitä sairaalassa mut kotona en pystynyt siihen. Soitin itkien terveysasemalle et voinko tulla sinne näitten piikkien kanssa. Siellä hoitaja sanoi että mitä huumetta mä yritän piikittää, he eivät rupea siinä auttamaan. Ei jumalauta! Mua naurattaa kun mä mietin näitä asioita. Välillä ahdistaa niin et lopetan kirjoittamisen ja hautaan pään käsiin ja hieron otsaa. En oo koskaan kirjoittanut mun elämästä näitä juttuja. No Jonipa soitti taas perään terveysasemalle, haukkui kaikki ja johan alkoi apua tulemaan.

Muutamia säikähdyksiä oli matkalla. Patteja nousi jalkaan, kaulaan ja veriarvot laski ja jouduttiin mittailemaan monesti että voidaanko hoitoja jatkaa. Pateista otettiin neulanäytteitä ja kuvattiin ultraäänellä ja röntgenillä.

Mä oon lukenut syöpäpotilaiden blogeja ja niissä puhutaan kuoleman pelosta ja myöskin lohdusta. Itsekkin on pari kertaa saanut kuulla että kuolen, että nyt ihan varmasti on asiat niin huonolla tolalla että lähtö tulee. Mutta sitten tulee aina se lohtu. Lääkäri sanookin että on hoitoja ja jos ei se toimi, on sen jälkeen uusi hoito ja sitten vielä tämä hoito. Tietenkin otan hoidot vastaan ja ajattelen kiitollisena että saan lisäaikaa, saan nauttia läheisistä ja elämästä MUTTA nämä voidaan ottaa sinulta pian pois joka tapauksessa ja sitten tulee pelko. Että voiko tästä ikinä päästä terveeksi? Ei voi koska se on nyt syöpynyt jo mieleesi ja mielesi ei palaa enää ikinä ennalleen. Ei kuulu enää siihen valtaosaan joka ajattelee että ei se minulle tapahdu vaan jollekkin muulle, minä olen aina terve. Ne jotka haluavat mehustella mun syövällä ja tuntea itse miten onnekkaita ja terveitä ovatkaan. Esimerkiksi eräs edesmennyt syöpäbloggaaja Roni Mäkinen sanoi että kun hän vihdoin kuuli että nyt on viimeinen hoitomuoto kokeiltu, tämä oli nyt tässä. Niin hän tunsi helpotusta. Vihdoin tämä on tässä. Kaikki pelkääminen ja jossittelu ja toivominen loppuu. Koko ajan mä pelkään ja toivon, pelkään ja toivon, saat hyviä uutisia, huonoja uutisia, nautin elämästä, en nauti elämästä vaan toivon kuolemaa. Se on niin raskasta elämää pelkääminen. Se on ehkä läheisille helpottavaa kuulla että saatiin lisäaikaa mutta ei sille sairastajalle. Se ajattelee että taas mä saan kärsiä kivusta, särystä ja tästä kauheasta mielialasta ja toivon vaan kuolemaa että pääsis helpommalla. En mäkään ihmettele että kaikki mahdolliset uskonnot on tänne keksitty koska ei se mieli voi kestää sellaista. On pakko uskoa taivaaseen ja tuonpuoleiseen elämään ja Jumalan lohtuun koska miten muuten joku järki tässä olisi? Miten muuten tätä jaksaa? Niin se usko munkin elämään tupsahti.

Toinen asia on taistelu. Miten inhosinkaan ja inhoan edelleen kaikkea taistele, koita kestää sanontoja ja habaemojeita! Totta vitussa kaikki taistelee, oli se mikä paska elämässä tahansa. Koska mitä vaihtoehtoja sulla on? Joko sä tapat ittes tai ”taistelet”. Jos sulla on syöpä, ei sun tarvitse taistella vaan lääkärit ja muu hoitohenkilökunta taistelee, ne sanoo että nyt leikataan tosta ja nyt saat tällästä hoitoa tai otat näitä lääkkeitä. Sun on vaan kestettävä. Ihan kun mua voitais syyttää jos mä kuolen syöpään että eipä se taistellut tarpeeksi tai että nyt se hävisi sen taistelun. Ei. Olkaa ihmiset siinä rinnalla, tavoitettavissa vaikka siitä kärsijästä tuntuisi 90% ajasta et painukaan helvettiin ja 10% ajasta et olkaa siinä. Älkää kertoko mitään elämän viisauksia taistelusta tai että jollain muulla voi olla vielä huonommin, se ei ainakaan auta hevon helvettiä.

Viimeinen hoito koitti. Mulla oli aivan järkyttävä vuosisadan flunssa. Lääkäri päätti että hoito jätettäisiin antamatta. Olin niin onnellinen! Ohi on! Kävin ostamassa Vuoristolle kimpun kukkia ja suklaata ja menin sen huoneeseen ja sanoin –Mä tuun hattu kourassa pyytämään anteeksi.

Ulkona kaikki oli niin ihanaa. Maa, taivas, luonto. Mä selvisin näistä tästä helvetistä. Never again.