On siis syntymäpäivä. Aamulla kun heräsin, ahdisti. Ahdisti yksinäisyys. Taas yksi vuosi menty yksin ja yksinäisyydessä. Yritin olla iloinen heti aamusta mutta kyllä vaan toi musta pilvi seuraa mua. Vuosi sitten yksin ja vuosi sitä ennen ja sitä ennen ja sitä ennen ja sitä ennen… Mä yritän karkoittaa yksinäisyyttä mielestäni koko ajan ja keskittyä siihen mitä on mutta aina se tuolla mielessä pyörii. Lapsoselta sain ihanan kortin ja kynsilakkoja. Äiti toi kukan parvekkeelle ja mun lempparisuklaata Wiener Nougattia. Saatoin Mimmin kouluun ja kävin ostamassa karkkia ja muita herkkuja joita olen nyt syönyt yksin kotona. Olishan se niin kiva viettää syntymäpäivää jonkun rakkaan kanssa, käydä syömässä ja juhlia jotenkin.
Viime vuonna tänään multa poistettiin luomi jalkapohjasta ja olin keppien kanssa kuukauden sohvalla. Viimeksi olen saanut viettää syntymäpäivää miehen kanssa kuusi vuotta sitten, ystäväporukalla neljä vuotta sitten. Muutoin saan tottua vain Facebookin onnitteluihin. Yksi kysyi oikein Messengerin kautta että miten aion viikonloppuna juhlia sitä että olen selvinnyt hengissä vuoden taas… Empä kai mitenkään. Kenen kanssa?
Aamulla rukoilin että tää yksinäisyys menisi pois ja tulisi edes siedettävä päivä. Mimmiä saattaessa pyöräili vanha tuttuni ohitse ja jäimme juttelemaan. Ehdotin jopa hänelle että huvittaisiko hänen lähteä minun kanssa jonnekkin vaikka terassille joku päivä. Tälläinen pyyntö ei ole minulle helppoa. Hän sanoi että luuli että minulla olisi paljon kiirettä ja paljon ystäviä. Hän suostui heti ja vaihdoimme puhelinnumeroita, aiemmin olemme olleet vain Facebook kavereita. Ehkä toiveeseeni vastattiin näin. Hän ei tainnut tietää että pelasti päiväni ja pyöräily Lidliin meni vähän kevyemmin.
Illalla lakataan Mimmin kanssa kynnet.
