Kesäajatuksia

Huh helle suosii nyt koko maata. Mimmi on ollut tällä viikolla seurakunnan leirillä ja arvatkaa mitä mä teen. Istun kotona yksin. Rahaa on tilillä 5,12 euroa ja se leirikin on maksamatta. =D Tunnin päästä tulee perhetyöntekijä käymään, siinä onkin tälle viikolle sosiaalista kanssakäymistä.

Viime viikolla puhuttiin perhetyöntekijä Satun kanssa siitä mitä Mimmille tapahtuu jos mulle tapahtuu jotain eli vaikka kuolen. Hän lupasi selvittää asiaa sosiaalityöntekijän kanssa. Mä oon asiaa monesti miettinyt että pitäisikö nauhoittaa joku video tai kirjoittaa joku vapaamuotoinen testamentti jossa kerron mitä toivon ja haluan. Kuten se että älkää hyvän tähden antako lasta isälleen. Tukiverkkoahan meillä ei ole eli tietysti Mimmi otettaisiin huostaan ja siitä kai johonkin perheeseen sijoitukseen. Ainakin Satu oli sitä mieltä että kun olen yksinhuoltaja, oikeuksia isällä ei automaattisesti ole ja se kyllä kyseenalaistettaisiin ensin ainakin. Onhan meillä mun kohta 70 vee äiti mutta onko sitä silloin tavoitettavissa maan pinnalta..? Siskoni joka on kummi, katkaisi välit pari vuotta sitten enkä sinne hullujen huoneelle lasta todellakaan halua. Tästä kerron lisää joku muu kerta. Toinen kummi on isähenkilön veli joka ei todellakaan ottaisi Mimmiä. Mutta lohduttaako Mimmiä kukaan surun keskellä? Saako hän ikinä turvallista aikuista jonka syliin nukahtaa? Johon luottaa? Jolle kiukutella? Jolle kertoa kaikki?

Voi Luoja. Sydäntä särkee ja pelottaa tämäkin asia. Pelkään joka päivä et jotain tapahtuu, kaikki on jo elämässä tapahtunut ja vielä seison. Vielä on pakko tulla jotain pahempaa koska kaikki hirveimmät asiat on jo tapahtunut. Odotan viimeistä niittiä.. Yöllä ajattelin taas et jos nyt napsahtaa verisuoni päästä niin voi Mimmiä aamulla, osaako toimia mitenkään. On todella raskasta olla se ainoa, aina yksin, ei ketään missään. Vain me kaksi. On oltava aina vahva, aina pärjättävä, aina jaksettava. Aina se kehen luotetaan ja tukeudutaan ja itsellä ei koskaan ole olkapäätä mihin nojata. Itkeä yksin pimeässä ja aamulla ajatella et ei vittu, taas alusta. Kaikki on aina nojannut muhin. Mä oon lapsesta asti joutunut olemaan vahva ja kantanut kaikkia miehiä, äitiä, kavereita vaikka on ollut syöpä tai mitä vaan. En yhtään ihmettele että musta on tullut tälläinen joka sanoo joka asiaan nykyään en jaksa, en osaa, en pysty, en voi. Vaikka voisinkin niin sanon silti. Koska oon niin vitun kyllästynyt tähän vanhana olemiseen. Kaiken lisäks en koskaan löydä miestä koska miten se pärjäis mun kanssa, senhän pitäis olla vielä vahvempi eikä sellaista ihmistä ole vielä tullut vastaan. Mä haluun et joku muu välillä päättää mitä syödään, joku muu käy kaupassa, pitää ovea auki, järjestää synttärit.

Tää nyt lähti sivuraiteille mutta kirjoitan mitä ajattelen ja mun ajatukset menee niin nopeesti et sit se on tällästä. =D Katsotaan mitä Sadun kanssa puhutaan tänään, voin kertoa siitä myöhemmin. Mulla on ihan kauhee flunssa taas ja sekin on jo tarpeeks paha yksinhuoltajana kun pakko vaan laittaa ruokia ja siivota ja pakata reppu ja huolehtia aurinkorasvasta aamulla vaikka päässä räjähtäis. Ei ihme etten jaksa muita enää kantaa, tässä on ihan tarpeeks. Katson tässä kirjoittaessa keittiön ikkunasta ulos, naapuri pakkaa autoa. Loma on alkanut, auto täyteen ja lapset kyytiin ja mökille niin kauaks aikaa kun keliä riittää. Vitsi kun oon kateellinen, pääsispä mökille.