HBD

On siis syntymäpäivä. Aamulla kun heräsin, ahdisti. Ahdisti yksinäisyys. Taas yksi vuosi menty yksin ja yksinäisyydessä. Yritin olla iloinen heti aamusta mutta kyllä vaan toi musta pilvi seuraa mua. Vuosi sitten yksin ja vuosi sitä ennen ja sitä ennen ja sitä ennen ja sitä ennen… Mä yritän karkoittaa yksinäisyyttä mielestäni koko ajan ja keskittyä siihen mitä on mutta aina se tuolla mielessä pyörii. Lapsoselta sain ihanan kortin ja kynsilakkoja. Äiti toi kukan parvekkeelle ja mun lempparisuklaata Wiener Nougattia. Saatoin Mimmin kouluun ja kävin ostamassa karkkia ja muita herkkuja joita olen nyt syönyt yksin kotona. Olishan se niin kiva viettää syntymäpäivää jonkun rakkaan kanssa, käydä syömässä ja juhlia jotenkin.

Viime vuonna tänään multa poistettiin luomi jalkapohjasta ja olin keppien kanssa kuukauden sohvalla. Viimeksi olen saanut viettää syntymäpäivää miehen kanssa kuusi vuotta sitten, ystäväporukalla neljä vuotta sitten. Muutoin saan tottua vain Facebookin onnitteluihin. Yksi kysyi oikein Messengerin kautta että miten aion viikonloppuna juhlia sitä että olen selvinnyt hengissä vuoden taas… Empä kai mitenkään. Kenen kanssa?

Aamulla rukoilin että tää yksinäisyys menisi pois ja tulisi edes siedettävä päivä. Mimmiä saattaessa pyöräili vanha tuttuni ohitse ja jäimme juttelemaan. Ehdotin jopa hänelle että huvittaisiko hänen lähteä minun kanssa jonnekkin vaikka terassille joku päivä. Tälläinen pyyntö ei ole minulle helppoa. Hän sanoi että luuli että minulla olisi paljon kiirettä ja paljon ystäviä. Hän suostui heti ja vaihdoimme puhelinnumeroita, aiemmin olemme olleet vain Facebook kavereita. Ehkä toiveeseeni vastattiin näin. Hän ei tainnut tietää että pelasti päiväni ja pyöräily Lidliin meni vähän kevyemmin.

Illalla lakataan Mimmin kanssa kynnet.

Joni osa 1

Me alettiin hengailee kun mä olin 14, Joni 18. Mä olin jotenkin niin lapsi enkä tajunnu mistään mitään. Mut meillä meni kivasti, Jonilla oli auto ja ajokortti joten minä ja mun teinikaverit päästiin autolla radalle ja myöhemmin isosiskon papereilla baariinkin. Mä olin kai vaikee ja määräilevä. Tai ainakin näin mua oli kuvattu lapsuudesta asti joten kai mä sit olin. Joni oli se aikuinen ja mä olin sellainen etten osanut tehdä mitään tai päättää mitään vaan kysyin aina Jonilta neuvoa. Mä sain mun ensimmäisen tietokoneen faijalta ja Jonihan siitä innostu. Se avas keskusyksikön ja alko opiskella ihan onnessaan meidän mutsilla missä majailtiin. Se opiskeli itse ja tajus kaiken ja on edelleen ihminen kenelle soitan kun tarvitsen teknistä tukea. Se vaan tajuu kaikesta kaiken vaik mitään kouluja ei oo käyny.

Joni oli kuitenkin äitin hoteista muuttanut pikkupoika eikä mikään aikuinen tietenkään vielä. Se osas jo 18 vuotiaana sotkea kaikki raha-asiat ja oli aina joka paikkaan velkaa ja otti lainoja jos jonkinlaista. Ja äiti ja isi aina sen pelasti pinteestä. Ja minä. Sain ensimmäiset isot rahat jostain lapsivakuutuksesta jota äiti oli maksanut mun syntymästä asti. Äiti teki virheen kun anto rahat mulle siinä iässä. Annoin Jonille heti vissiin 7000 mk ja ostelin kaikille kavereille röökit ja viinat harva se päivä. Ne rahat ei kauaa haissu.

Sit olinkohan 17 vee kun mummolta ja ukilta saatiin systerin kanssa perinnöksi kämppä joka myytiin. Siitä tuli 60000 mk. Maksettiin systerin kanssa äiteen velat pois joka myöskin on sotkenut raha-asiansa aina ja oli velkaa joka paikkaan ja luottokortteja katkottiin useampi saksilla. Silläkin on aina pappa betalar aina eikä osaa vieläkään käyttää rahaa. Ostettiin uusia kännyköitä. Ehkä Nokia 5110 ja banaanipuhelin 8110 ja joku Sony Eriksson. Jotain kai siitä säästöönkin jäi. Tosin kaverit elätin ja Jonin sekä äidin.

18 vuotiaana vuonna 2001 sain ajokortin ja elämä hymyili. Oli kavereita ja opiskelin kauppaoppilaitoksessa. Olin kaupassa kesätöissä jossa myös systeri oli töissä. Yhtenä aamuna elokuussa ihonvärinen patti jalassa oli vuotanut vähän verta. Se oli ollut siinä varmaan vuosia. Ajattelin ensin et äh mä mihkää lääkärii mee mut menin kuitenkin työterveyslääkäriin joka sanoi et voihan sen kai poistaa, mikälie syylä. Patti poistettiin ja unohdin koko homman. Sit yks päivä tulin kotiin ja systeri ja äiti oli huolestuneen näkösenä vastassa. Ne sano et lääkäri oli soittanut, pitäis mennä käymään, pitää kuulemma valmistella. Mä tiesin et mitään hyvää ei oo tulossa. Työterveysasemalla sit lekuri sano et patti oli pahanlaatuinen. Muistan kuinka itkin ja huusin yksin siellä ja hoitajat yritti rauhoitella mua. Kaikki oli mustaa ja uskomatonta. Tuntui et leijuin kehostani ulkopuolelle ja katselin tilannetta itseni ulkopuolelta. Ei, tää ei tapahdu mulle! Ei. Tää ei voi olla mahdollista! Tää on joku sairas pila. Kuolenko mä? Saatiinko se pois? Missä sitä on? Mitä nyt tapahtuu? Pitääkö mun kärsiä? En muista miks Joni jäi autoon odottamaan. Sinne autolle kuitenkin menin ja Joni nous autosta ja yhdellä vilkaisulla se oli selvä mitä oli käynyt. Tosin en tiedä miten kauan itkin siellä sisällä et kai se siitä jo arvas mitä tapahtuu. Istuttiin siinä mustassa Hondassa pitkään, tuijotettiin ikkunasta ulos ja pelkkiä kysymyksiä tietysti oli vaan ilmassa. Vastauksia ei yhtään. Siitä se helvetti sit alko. Mua revittiin joka paikkaan. Mua. Lasta. Munhan piti viettää elämäni kesää. Leikkauksia, sytostaattihoidot, interferoni, seurannat. Vihdoin myös parantuminen.

Joni oli rinnalla koko ajan. Se ajoi joka päivä Hesaan ja Tampereelle sairaalaan. Sen työt kärsi ja raha-asiat kärsi. Se joutui tietysti pitää palkatonta paljon ja olla pois. Velat kasvoi kulutusluottoihin ja pikavippeihin josta tietysti tuli mulle lisää stressiä. Mutta Joni auttoi mua ja tietysti äiti myös. Se oli kamalaa myös tietysti heille.

Kun mä parannuin suht voimiini, muutettiin vuokrakaksioon ja alettiin etsimään omaa asuntoa ja löydettiinkin sitten ihana pieni saunallinen kolmio. Se oli niin ihana asunto! Mutta kaikki oli pilalla. Mä muistan kun Joni sano mulle että nyt aletaan elämään. Sille se tarkoitti juomista ja juhlimista. Mä en halunnut mut juhlin mukana. Mä olin jotenkin sumussa ja kai masentunut kaikesta mitä oli tapahtunut. Tuntui et kaikki muut halusi vain unohtaa ja mulla se oli päässä aina ja koko ajan. Kuolema. Mitä just tapahtu? Melkein kaikki kaverit oli hävinnyt matkalla ja työkin oli perseestä.

Siinä rimpuiltiin. Joni joi ja mä olin alkanut nähdä Jonin niin kuin veljenä. En halunut sitä enää eikä mulla ollut mitään seksuaalisia haluja. Me ei harrastettu seksiä vissiin kahteen vuoteen vaikka Joni yritti väkisinkin useita kertoja mut sehän se vasta veikin halut. Mut enhän mä voinut sitä jättää. Enhän mä osannut tehdä mitään yksin ja tää kämppäkin on ja auto ja ja ja… Ja mä oon velkaa sille kun piti mut hengissä ja seiso mun vierellä. Mut pinnan alla kyti et en mä tällästä elämää halua. Alkoholisoituminen ei oo kaukana ja pikavippejäkin otetaan jo viinaan. Jonin isäkin juoppo ja poika menossa perässä kovaa vauhtia. Jonin työt kärsi lisää. Saikkupäiviä krapulassa ja darrassa töissä. Tuli ensimmäiset varoitukset. Ymmärrän kyllä jälkeenpäin miten hirveetä Jonikin oli joutunut kokemaan siinä vieressä kun toinen tekee kuolemaa. Huonoja uutisia huonojen perään ja mä olin ripustautuva. Itkin kotona ja töissä ja soittelin Jonille koko ajan ja halusin et se kärsii mun kanssa. Joni taas halusi unohtaa ja elää ja olis halunu et elän sen kanssa. Se oli kai siinä nuorena too much too soon.

Niinpä kerran sitten kerran Joni taas ryyppäs ja ei tullut yöks kotiin. Ei se mua pettänyt tai en ainakaan usko. Mut mä olin jo kiinnittänyt huomioni Kariin baarissa ja aloin sen kanssa flirttailemaan ja pikku hiljaa muutakin. Mä sanoin Jonille etten halua jatkaa ja muutin äitille polkupyörällä jossa oli urheilukasseja ja reppuja kiinni. Samaan aikaan viesteilin jo Karin kanssa. Sain siitä voimaa tulevaan, lopulliseen eroon.

Just another saturday

No niin käytiin uimassa tänään. Olipa tapahtumarikasta taas. Saatiin onneks naapurilta auto koska vesisade. Taas se ihme haahka tiskillä joka tuijoti mun työttömyystodistusta pitkään vaikka joka lauantai käydään ja silti veloitti täyden maksun. Jouduin mennä asioimaan uudestaan tiskille että saisinko nyt sen puolet rahasta takaisin. Kerran se alko huutaa siinä tiskillä kun oli pari päivää sitten tulostettu lappu että tässä on vanha päivämäärä. Vittu. Anteeks kun en joka päivä voi tulostaa uutta lappua, olen edelleen työtön. Eikä siinä vielä kaikki. Sinne oli tullut uus hengenpelastaja vai mikä valvoja nyt onkaan saatana. Alko huutaa mulle 20 metrin päästä että jos menette sinne kuntouintialtaaseen niin sitten pitää lapsen tulla pois jos muita tulee altaaseen. Siellä ei ollut yhtään ihmistä. Tyttö suuttu ja lähti lasten altaaseeen yksin. Sen jälkeen valvoja meni oven suuhun odottamaan ja käännyttämään mummoja takaisin suihkuun kenellä ei ollut tarpeeksi märät hiukset. Hohhoijaa. Saatiinpa rahalle vastinetta.

Luojan kiitos tulee lätkää vielä tänään ainakin eli kerrankin jotain tekemistä lauantaiksi. Vaikka olishan se kiva kun olis jotain seuraa kenen kanssa katsoa peliä. Lisäksi tälläinen hoitovauva tuli viikonlopuksi. Saa vähän rakkautta <3

Mä oon miettinyt tätä blogia kun on into kirjoittaa pitkästä aikaa et miten rakentaisin tätä ettei tää olis niin sekavaa kirjoitusta vaan sieltä täältä.. Et pitäiskö mun järjestyksessä käydä läpi näitä elämän kohokohtia ja sit lisäksi näin päiväkirjallisesti.. Ehkä. Nyt lätkän pariin.

Kesä on ja yksinäisyys

Kesä on jo pitkällä ja loma-aika kolkuttaa ovella. Ensi viikolla alkaa koululaisten kesäloma ja lapsoset ovat iloisia ja täynnä virtaa. Niin myös minun lapseni. Päänvaivaa tuottaa tekemisen keksiminen vähillä rahoilla ilman autoa. Onneksi sain lapseni seurakunnan kesäleirille viikoksi ja ensimmäistä kertaa hain tuettua lomaa ja pääsemme Kuopion Rauhalahteen juhannusviikoksi. En tiedä vielä mistä saan rahat junalippujen ostoon ja ehkä jotain rahaa olisi hyvä olla matkallakin vaikka tuettuun lomaan kuuluu täysihoito. Ehkä lisäksi niin kuin aiempinakin vuosina ajelemme puksujunalla ja käymme puistoissa ja pyöräilemme uimarannoille. Ja minä niin kaipaisin aikuista seuraa. Olen viettänyt lapseni kanssa kaksin kaikki kesät (ja talvet) niin monta vuotta. Haaveilen miehestä jonka kanssa kävisimme festareilla. Haaveilen että voisimme yhdessä tyttäreni tai lastemme kanssa käydä pyöräilemässä, satamassa, uimassa, iltakävelyllä. Mutta mitään aikuista seuraa ei koskaan ole. Kaikki ystäväni ovat parisuhteissa ja elävät omaa perhe-elämää ja grillaavat kesän hienoilla terasseilla tai lähtevät perinnöksi saamilleen mökeilleen järven rantaan. Ei heillä ole aikaa tai kiinnostusta minuun, erilaiseen väliinputoajaan joka ei täytä elämän normeja, vakituista työpaikkaa, parisuhdetta, hienoa autoa, isoa tukiverkkoa, omakotitaloa, mökkiä ja koiraa. Olisi niin ihanaa löytää vaikka joku toinen yksinhuoltaja jonka kanssa lähteä vaikka kylpylään. Mutta maailmassa ei tunnu olevan niitäkään. Tuntuu lohduttomalta istua kesä taas yksin rannalla, pyöräillä ja kävellä painavien kassien ja reppujen, uimalelujen ja kitisevän lapsen kanssa.

Tuntuu että olen erilainen joka paikassa. Se outo. Miten voit vielä olla sinkku? Sulle vaan ei kelpaa kukaan. Kukaan ”ystävä” ei soita eikä itsekkään kiinnosta soittaa kenellekkään. Tulee vaan paha mieli omasta mitättömyydestä. Kuuntelen itse miten yksi ostaa uutta taloa ja toinen on raskaana ja yksi kertoo miten hieno terassi mökille tehdään ja ostetaan uusi grilli ja palju. En halua soittaa kun en jaksa olla toisten puolesta koko ajan iloinen ja onnellinen. Mietin jo etukäteen että millä verukkeella pääsen olla menemättä tupaantuliaisiin jossa olen taas yksin parien joukossa. Yksin kaikkia vastaan. Mitä vastaan kun kysytään että mitä teet juhannuksena? Ei haluaisi antaa iloa kurjuudesta ja sanoa että täällä kerrostalossa ollaan tekemättä mitään niin kuin aina ennenkin. Mitäs te?

Pahinta on ne ”kaverit” joita näät kerran kaksi vuodessa. Joka vuosi uudestaan ja uudestaan itselleni ei ole tapahtunut mitään. Olen työtön, miehetön yh jonka ainut elämä on käydä salilla aamuisin kun lapsi menee kouluun ja jos olen onnekas niin mummot ja papat tulevat kertomaan vaivoistaan hetkeksi, se on minun ainut aikuinen seura sille päivälle jos ei tietysti omaa, rasittavaa äitiä oteta huomioon. Sitten voikin mennä taas kotiin odottamaan lasta koulusta ja odottaa että tulisi ilta ja pääsisi nukkumaan. Niinpä yleensä valehtelen. Yritän kääntää puheen pois minusta koko ajan tai antaa ympäripyöreitä vastauksia joissa liioittelen totuutta kuten -Noooh, mmites miesasiat? Joko sulla on mies? -Mjooo, onhan noita vink vink. Mites sulla töissä?

Noh, tästä tuli aika synkkä kirjoitus mutta synkkää on ja valon määrä toisaalta ahdistaa entisestään kun virtaa olisi tehdä kaikkea mutta mitä? Kenen kanssa? Millä rahalla? Haluaisin olla onnellinen ja täynnä virtaa mutta en ole. Yksi bloggaaja kirjoitti hyvin; onneen tarvitaan tietty määrä onnea. Ei muuten voi olla onnellinen. Jos ei ole yhtään onnea, miten voit olla onnellinen? Vaikka tekisit mitä mielikuvitusharjoituksia tai yrittäisit olla positiivinen ja huutaa universumille iloa ja onnea ja mitä näitä paskajuttuja nyt olikaan..

Minäpä taidan lähteä toista kertaa tänään lenkille ja kuunnella äänikirjaa sillä aikaa kun lapsellani on kaveri kylässä. Sitten syön tonnikalapurkin illalliseksi ja mietin et saisiko raavittua rahan wc-paperipakettiin.. Sitten pääseekin pian nukkumaan. Aamupäivällä kävellään uimahalliin jossa tiskin täti kohtelee minua aina kuin kakkosluokan kansalaista työttömyystodistukseni kanssa ja todennäköisesti nöyryyttää taas kaikkien kuullen. Ehkä huudankin sille huomenna kaikkien kuullen jotain?

Kuoleman pohdintaa

Kuuntelin Antti Holman podcastia kuolemasta ja eksyin lukemaan Roni Mäkisen blogia hänen lopulta hävitystä syöpätaistelusta. Ehkä oli virhe lukea sitä myöhään yöhön ja sen jälkeen itkeä itsensä uneen. Miksi tälläistä tietoa on pakko ahmia kun tieto vain lisää tuskaa? Aihe liippaa niin läheltä että siinä tuli taas omat taistelut mieleen elävästi. Miksi minä selvisin? Olenko selvinnyt? Hei, nyt mun sattuu rintaan, onko siellä kasvain? Ja pimeässä tuijotat seinään ja vuoroin nukkuvaa lasta ja itkeä.

Mun omasta syövän löytymisestä tulee kohta 18 vuotta. Se ei ikinä unohdu. Tässä taannoin kun totesin sivulauseessa tästä minun historiasta lääkärille, hän naurahti kuivasti ja sanoi et ehkä olisi jo aika unohtaa. Ei ole. Se ei mene koskaan pois. Vaikka en syynääkkään ihoani jatkuvasti niin ei se silti unohdu koskaan. Olisi pitänyt kysyä et montakos syöpää lääkärillä itsellään on ollut kun noin hyviä neuvoja jakelee?

Mä mietin kun luin noita blogeja et miksi ihminen pelkää? Miksi pelkää vaikka syöpää tai kuolemaa? Mieli on niin ihmeellinen ja mä näkisin että mieli tai psyyke toimii kuin painekattila. Kun on stressaantunut tai masentunut tai väsynyt elämässä, mielen on helpompi ohjata ajatukset johonkin konkreettiseen eli pelkoon. Sitten sillä on nimi ja syy ja sitä on helpompi käsitellä. Mä ymmärsin tän kolmen vuoden psykoterapiassa. Jotain hyötyä siitäki paskasta.

Se on jännä et omalla kohdalla pohjimmiltani kuitenkin ajattelen et en mä tähän kuole, se sattuu vaan muille. Tällähän ei oo todellisuuden kanssa mitään tekemistä mut niin se mieli vaan suojaa itseään. Mut kuitenkin, aina oot se erilainen kuin muut. Näät elämän isommin kuin muut. Aina kun joku valittaa jostain niin ajattelet et oo sinäki hiljaa tyhmine pikku ongelmines. Mutta se nyt ei johdu pelkästään syövästä. On tästä muissakin mustaakin mustemmissa vesissä uitu. Mut jätetään niitä tarinoita seuraaviin kertoihin. Loppuun vielä minua viime päivinä laulattaneita biisejä. Palataan pikku paviaanit <3

Tämän hetken biisit

Vesala Uusia unelmia https://www.youtube.com/watch?v=HAtGTZKwHGo

Pikku G feat Ilta Mitä sulle jää https://www.youtube.com/watch?v=2DoYGZFfgNQ

Lauri Tähkä Palavaa vettä https://www.youtube.com/watch?v=P1cQ0LVUVNQ