Joni osa 1

Me alettiin hengailee kun mä olin 14, Joni 18. Mä olin jotenkin niin lapsi enkä tajunnu mistään mitään. Mut meillä meni kivasti, Jonilla oli auto ja ajokortti joten minä ja mun teinikaverit päästiin autolla radalle ja myöhemmin isosiskon papereilla baariinkin. Mä olin kai vaikee ja määräilevä. Tai ainakin näin mua oli kuvattu lapsuudesta asti joten kai mä sit olin. Joni oli se aikuinen ja mä olin sellainen etten osanut tehdä mitään tai päättää mitään vaan kysyin aina Jonilta neuvoa. Mä sain mun ensimmäisen tietokoneen faijalta ja Jonihan siitä innostu. Se avas keskusyksikön ja alko opiskella ihan onnessaan meidän mutsilla missä majailtiin. Se opiskeli itse ja tajus kaiken ja on edelleen ihminen kenelle soitan kun tarvitsen teknistä tukea. Se vaan tajuu kaikesta kaiken vaik mitään kouluja ei oo käyny.

Joni oli kuitenkin äitin hoteista muuttanut pikkupoika eikä mikään aikuinen tietenkään vielä. Se osas jo 18 vuotiaana sotkea kaikki raha-asiat ja oli aina joka paikkaan velkaa ja otti lainoja jos jonkinlaista. Ja äiti ja isi aina sen pelasti pinteestä. Ja minä. Sain ensimmäiset isot rahat jostain lapsivakuutuksesta jota äiti oli maksanut mun syntymästä asti. Äiti teki virheen kun anto rahat mulle siinä iässä. Annoin Jonille heti vissiin 7000 mk ja ostelin kaikille kavereille röökit ja viinat harva se päivä. Ne rahat ei kauaa haissu.

Sit olinkohan 17 vee kun mummolta ja ukilta saatiin systerin kanssa perinnöksi kämppä joka myytiin. Siitä tuli 60000 mk. Maksettiin systerin kanssa äiteen velat pois joka myöskin on sotkenut raha-asiansa aina ja oli velkaa joka paikkaan ja luottokortteja katkottiin useampi saksilla. Silläkin on aina pappa betalar aina eikä osaa vieläkään käyttää rahaa. Ostettiin uusia kännyköitä. Ehkä Nokia 5110 ja banaanipuhelin 8110 ja joku Sony Eriksson. Jotain kai siitä säästöönkin jäi. Tosin kaverit elätin ja Jonin sekä äidin.

18 vuotiaana vuonna 2001 sain ajokortin ja elämä hymyili. Oli kavereita ja opiskelin kauppaoppilaitoksessa. Olin kaupassa kesätöissä jossa myös systeri oli töissä. Yhtenä aamuna elokuussa ihonvärinen patti jalassa oli vuotanut vähän verta. Se oli ollut siinä varmaan vuosia. Ajattelin ensin et äh mä mihkää lääkärii mee mut menin kuitenkin työterveyslääkäriin joka sanoi et voihan sen kai poistaa, mikälie syylä. Patti poistettiin ja unohdin koko homman. Sit yks päivä tulin kotiin ja systeri ja äiti oli huolestuneen näkösenä vastassa. Ne sano et lääkäri oli soittanut, pitäis mennä käymään, pitää kuulemma valmistella. Mä tiesin et mitään hyvää ei oo tulossa. Työterveysasemalla sit lekuri sano et patti oli pahanlaatuinen. Muistan kuinka itkin ja huusin yksin siellä ja hoitajat yritti rauhoitella mua. Kaikki oli mustaa ja uskomatonta. Tuntui et leijuin kehostani ulkopuolelle ja katselin tilannetta itseni ulkopuolelta. Ei, tää ei tapahdu mulle! Ei. Tää ei voi olla mahdollista! Tää on joku sairas pila. Kuolenko mä? Saatiinko se pois? Missä sitä on? Mitä nyt tapahtuu? Pitääkö mun kärsiä? En muista miks Joni jäi autoon odottamaan. Sinne autolle kuitenkin menin ja Joni nous autosta ja yhdellä vilkaisulla se oli selvä mitä oli käynyt. Tosin en tiedä miten kauan itkin siellä sisällä et kai se siitä jo arvas mitä tapahtuu. Istuttiin siinä mustassa Hondassa pitkään, tuijotettiin ikkunasta ulos ja pelkkiä kysymyksiä tietysti oli vaan ilmassa. Vastauksia ei yhtään. Siitä se helvetti sit alko. Mua revittiin joka paikkaan. Mua. Lasta. Munhan piti viettää elämäni kesää. Leikkauksia, sytostaattihoidot, interferoni, seurannat. Vihdoin myös parantuminen.

Joni oli rinnalla koko ajan. Se ajoi joka päivä Hesaan ja Tampereelle sairaalaan. Sen työt kärsi ja raha-asiat kärsi. Se joutui tietysti pitää palkatonta paljon ja olla pois. Velat kasvoi kulutusluottoihin ja pikavippeihin josta tietysti tuli mulle lisää stressiä. Mutta Joni auttoi mua ja tietysti äiti myös. Se oli kamalaa myös tietysti heille.

Kun mä parannuin suht voimiini, muutettiin vuokrakaksioon ja alettiin etsimään omaa asuntoa ja löydettiinkin sitten ihana pieni saunallinen kolmio. Se oli niin ihana asunto! Mutta kaikki oli pilalla. Mä muistan kun Joni sano mulle että nyt aletaan elämään. Sille se tarkoitti juomista ja juhlimista. Mä en halunnut mut juhlin mukana. Mä olin jotenkin sumussa ja kai masentunut kaikesta mitä oli tapahtunut. Tuntui et kaikki muut halusi vain unohtaa ja mulla se oli päässä aina ja koko ajan. Kuolema. Mitä just tapahtu? Melkein kaikki kaverit oli hävinnyt matkalla ja työkin oli perseestä.

Siinä rimpuiltiin. Joni joi ja mä olin alkanut nähdä Jonin niin kuin veljenä. En halunut sitä enää eikä mulla ollut mitään seksuaalisia haluja. Me ei harrastettu seksiä vissiin kahteen vuoteen vaikka Joni yritti väkisinkin useita kertoja mut sehän se vasta veikin halut. Mut enhän mä voinut sitä jättää. Enhän mä osannut tehdä mitään yksin ja tää kämppäkin on ja auto ja ja ja… Ja mä oon velkaa sille kun piti mut hengissä ja seiso mun vierellä. Mut pinnan alla kyti et en mä tällästä elämää halua. Alkoholisoituminen ei oo kaukana ja pikavippejäkin otetaan jo viinaan. Jonin isäkin juoppo ja poika menossa perässä kovaa vauhtia. Jonin työt kärsi lisää. Saikkupäiviä krapulassa ja darrassa töissä. Tuli ensimmäiset varoitukset. Ymmärrän kyllä jälkeenpäin miten hirveetä Jonikin oli joutunut kokemaan siinä vieressä kun toinen tekee kuolemaa. Huonoja uutisia huonojen perään ja mä olin ripustautuva. Itkin kotona ja töissä ja soittelin Jonille koko ajan ja halusin et se kärsii mun kanssa. Joni taas halusi unohtaa ja elää ja olis halunu et elän sen kanssa. Se oli kai siinä nuorena too much too soon.

Niinpä kerran sitten kerran Joni taas ryyppäs ja ei tullut yöks kotiin. Ei se mua pettänyt tai en ainakaan usko. Mut mä olin jo kiinnittänyt huomioni Kariin baarissa ja aloin sen kanssa flirttailemaan ja pikku hiljaa muutakin. Mä sanoin Jonille etten halua jatkaa ja muutin äitille polkupyörällä jossa oli urheilukasseja ja reppuja kiinni. Samaan aikaan viesteilin jo Karin kanssa. Sain siitä voimaa tulevaan, lopulliseen eroon.

Tietoa kirjoittajasta

pinkpang

36 -vuotias yhdeksän vuotiaan tyttären äiti. Ei muuta perhettä. Oma eläkeläinen äiti asuu samassa talossa joka antaa erittäin paljon haastetta elämään mutta ainut lapsen hoidossa auttava henkilö joten pakko jaksaa. Tällä hetkellä työtön. Kipuilua myös työelämässä ja oman paikan löytämisessa sekä taloudellisen tilanteen kanssa. Sinkku piti olla kaikkien pieleen menneiden suhteiden jälkeen maksimissaan vuosi. Kas, usempi vuosi mennyt ja paniikki iskee kun tuntuu että mitä vanhemmaksi tässä tulee, sen epätodennäköisempää kumppanin löytäminen on. Eli myös kipuilua yksinäisyyden kanssa. Ystävät ja kaverit viilettää parisuhteissa, töissä ja pienten lasten kanssa. Itse tuntee olevansa väliinputoaja näillä(kin) saroilla ja aikaa ei tunnu keltään löytyvän mihinkään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *