Juhlien kesä

Mulla on kahdet nelikymppiset tänä kesänä mihin mut on kutsuttu. Kutsujen tullessa mua ahdisti. Ahdisti kutsulista pariskunta, pariskunta, pariskunta, pariskunta, pariskunta, pariskunta, minä. Mistä revin taas sitä fuck it asennetta ja yritän olla välittämättä muiden mielipiteistä? Jossain vaiheessa iltaa taas niinkuin aina, käsitellään asia miksi minä olen edelleen sinkku kun olen niin vanhakin. Ja kuulen ne samat olet niin nirso ja kukaan ei kelpaa. Pitäisikö ottaa kuka vaan? Joku joka ei kiinnosta ollenkaan? Mun yksi tuttava sanoi että hän aina sanoi takaisin että mulla menee hyvin, mitenkäs sulla? Vieläkö sun mies juoksee vieraissa? Vieläkö sun mies ryyppää joka viikonloppu? Vieläkö sun mies tuhlaa kaikki teidän rahat ja jättää sut kuseen lapsienne kanssa? Miksi se sinkkuus on edes asia mikä pitää joka kerta käsitellä? Mitä se kuuluu kenellekkään? Mikä status viiskytluvulta on parisuhde? Vai onko ne kateellisia kun itse ovat väkisin paskoissa suhteissaan ja mä saan olla oman itseni herra? Pitäis sanoa vastaan mutta enpä enää lähde siihen. Se on häviö aina. Kaksi yhtä vastaan. Jostain syystä monet pitkässä parisuhteessa olevat luulevat olevan samaa ihmistä. Ne ei ole realiteeteissä eikä rajoja ole. Siispä taistellaan samat taistelut, huudellaan toisen selän takaa, kerrotaan ”omien” ystävien asiat puolisolle ja ruoditaan niitä yhdessä ja puututaan niihin yhdessä. Jos joku kaveri sanoo vastaan, tulee sieltä aina se toinen puolustamaan ja mölisemään. Helppoahan se on. Niinpä otan vastaan ja oon hiljaa. En lähde siihen mukaan. Olen yrittänyt. Olen satoja kertoja ollut se ainut  sinkku ja aina ne parisuhteessa olevat jyrää päälle. Ja vielä kun se on kipeä asia itselle niin en ehkä uskalla edes sanoa mitään koska saatan suuttua ja sanoa jotain todella pahaa.. Mielessäni kuitenkin hekumoin asioita mitä sanoa. Esimerkiksi onneksi en oo tollanen pelkuri joka väkisin pysyy paskassa kun ei uskalla yksinkään olla. Mä oon sentään uskaltanut aina lähteä kun homma ei toimi. Älä sä huolehdi musta, huolehtisit omasta paskastas. Mä oon ylpee kun osaan olla yksin. Mä oon saavuttanut kaiken yksin, eipä tarvii ratsastaa miehen tai naisen ansioilla. Mä sentään kunnioitan itseäni enkä anna kohdella kuin paskaa. Tai sit vaa haistakaa paska ja painukaa helvettii toimii kans varmasti. Heh heh. Kysymys herää onko nää mun kavereita edes? Mistä nää on tullu mun elämään? Ne ei vaan tajuu enkä mäkää tajuu. Onko se vaan sitä kun ollaan aivan eri elämäntilanteissa? Ei vaan pysytä samalla aaltopituudella.. Musta tuntuu muutenkin ettei kukaan tajua mitään. Valittavatkin niin turhasta, kauhea ressi joka asiasta ja kiire. Tuntuu et itsellä on niin kauheeta taistelua joka päivä et kaikki muut tuntuu niin onnekkaalta. Se on ehkä itsekäs ja katkera ajattelumalli mut ainakin oon kiitollinen kaikesta pienestä. Kun ei oo elämässä enää mitään menetettävää ja kohdannut kaiken mahdollisen ja selvinny niin osaa arvostaa pikku asioita.

Mä salaa oon taas toivonut et löytyis joku adonis joka tulis mun seuralaiseks juhliin. Loppuis se kysely. Siinä olis niille ihmeteltävää ja kadehtittavaa. Mä en olis aina se jota säälitään vaan mua kadehdittais kuinka upeeta mulla on. Voi kun… Mutta yksin on taas selvittävä. Ehkä vaan vedän kauheen kännin ja kestohymyn päälle ja kestän. Kehun iloisesti uusia taloja ja uusia parisuhteita ja käännän kaikki jutut pois itsestäni. Jospa mä värivaloista löydän sen adoniksen..

Tietoa kirjoittajasta

pinkpang

36 -vuotias yhdeksän vuotiaan tyttären äiti. Ei muuta perhettä. Oma eläkeläinen äiti asuu samassa talossa joka antaa erittäin paljon haastetta elämään mutta ainut lapsen hoidossa auttava henkilö joten pakko jaksaa. Tällä hetkellä työtön. Kipuilua myös työelämässä ja oman paikan löytämisessa sekä taloudellisen tilanteen kanssa. Sinkku piti olla kaikkien pieleen menneiden suhteiden jälkeen maksimissaan vuosi. Kas, usempi vuosi mennyt ja paniikki iskee kun tuntuu että mitä vanhemmaksi tässä tulee, sen epätodennäköisempää kumppanin löytäminen on. Eli myös kipuilua yksinäisyyden kanssa. Ystävät ja kaverit viilettää parisuhteissa, töissä ja pienten lasten kanssa. Itse tuntee olevansa väliinputoaja näillä(kin) saroilla ja aikaa ei tunnu keltään löytyvän mihinkään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *