Juhlien jälkeinen tyhjyys

Eilen oli ensimmäiset juhlat. Nyt on taas vaan tyhjä ja yksinäinen olo. Jotenkin kun on yhtäkkiä paljon seuraa, iloa ja naurua, kuulut johonkin ja olet osa porukkaa ja saat olla huoleton ja iloinen. Sit kun aamulla heräät, oot taas yksin. Yölläkin jo tulee yksinäinen olo kun palaa yksin pimeään kotiin ja pitää käydä yksin nukkumaan. Pää on hulina illan jälkeen täynnä ajatuksia, toisten sanojen ja ilmeiden ja eleiden miettimistä. Asioiden ja illan kulun jäsentelyä. Ja niin väsynyt pää sen informaation ja melun tulvasta että menee hetki toipuessa. Siihen kaipaa omaa rauhaa.

Eipä sitä adonista löytynyt. Ei nykyään baareissa kukaan puhu toisilleen tai lähesty toisiaan. Kaikki ovat vain omassa porukassa ja puhuvat vain tutuilleen. Voisin kuvitella jos menisin jollekkin sanomaan jotain, joko tulisi turpaan tai käännettäisiin selkä ja pyöriteltäisiin silmiä. Ei sillä että menisin puhumaan kenellekkään. En ole koskaan lähestynyt miehiä, enkä naisiakaan. Ehkä en vain uskalla. Tinderissä en avaa keskustelua enkä mene puhumaan kenellekkään missään. Odotan että mies tekee aloitteen ja jos ei tee – sitten ei.

Porukassamme oli mies jota tapailin joskus kahdeksan vuotta sitten. Olin häneen ihastunut, hän taisi olla ensimmäinen mies Mimmin isän jälkeen. Hän kohteli minua aika kurjasti ja juttu hiipui muutaman kuukauden jälkeen. Hän oli ollut pitkään yksin ja oli aika itsekäs ja halusi kaiken menevän omien aikataulujensa ja mieltymyksiensä mukaan. Seksi oli ihan hyvää ja seurakin joskus. Tämän jälkeen aina kun näemme yhteisissä bileissä tai baareissa, hän tulee aina pokaamaan. Niin kuin eilenkin. Hän hakeutui seuraani illan myötä ensin kohteliaasti kysyen kuulumisiani. Yritin jutella hänen kanssaan mutta hän ei ole puhujatyyppiä, hän mumisee jotain tai ei vastaa ollenkaan. Hän ehkä kysyi asunko edeleen samassa paikassa ja tapailenko ketään. Juttelu on siis jo todella vaikeaa. Hän muuttui huomalatilan myötä röyhkeämmäksi, otti jalkojani syliinsä, halaili puoliväkisin ja yritti suudella. Jossain vaiheessa hän myös kouri haaroväliäni kun istuin hänen vieressään. Eli perussika. Kun kirjoitan tätä, tajuan selvemmin taas että miten oikein annan itseäni kohdella… Minä olen kuitenkin sellainen että en osaa sanoa tälläisissä tilanteissa tarpeeksi tiukasti, yritän olla kiva ja kohtelias ja pelkään että jos suutun, kaikki alkavat ihmetellä että mitäs sä nyt noin pienestä suutut, leikkiähän tämä vaan… Menen siis jotenkin lukkoon. Baarissa jäin sitten tämän miehen ja hänen parhaan ystävänsä väliin istumaan. Mies veti koko ajan minua väkisin kainaloonsa ja yritti suudella ja toinen mies kannusti siinä jota kuinkin näin: Tänään nussitte sitten oikein urakalla. Sinun pitää vaan sanoa tolle naiselle että nyt lähdetään nussimaan. Ei siinä kierrellä ja kaarrella. Sanot suoraan vaan että aiot nussia sitä ja sillä siisti. Toinen mies: Niin. Tänään sitten nussitaan. Lähdetään teille. Nussimaan. Sitten ne heittivät suurin piirtein yläfemman mun naaman kohdalla että jes, kyllä me ollaan tosimiehiä ja nyt toi muija on tossa ihan kuumissaan ja valmiina kun sille sanottiin suoraan. Mä olinkin toooosi kiihottunut tästä että multa ei kysytä mitään vaan otetaan vaan. Mä katselin hädissäni tanssilattialle päin missä osa porukkaa tanssi ja olin sanonut ystävälleni että tulkaa pelastamaan mut jos näätte että jään kaksin miehen kanssa, on vähän liian painostavalla tuulella. Naureskelin ja pyristellin itseni heidän jakojensa yli pois pöydästä ja en enää uskaltanut istua koko iltana ettei mua väijytetä siihen väliin taas. Älkää käsittäkö mua väärin. Mähän en todellakaan suostu tollaseen kun en halua mut tota käytöstä oon nähnyt liian paljon elämässäni että yritetään vaan kävellä yli ja sitten kun pistän vastaan niin päivitellään että voi kun olet hankala, voi kun olet vaikea, sulle ei kyllä mikään kelpaa. Tänään hän yritti soittaa, en vastannut. Yöllä karkotin hänet baarissa ja lähdin kotiin. Mä en ole millään tavalla kiinnostunut tästä nk. herrasmiehestä enää. Hän oikeastaan ällöttää minua. Olen tehnyt tämän hänelle selväksi useita kertoja mutta hän varmaan ajattelee että haluan kuitenkin, esitän vain vaikeasti tavoiteltavaa. Hän ei miellytä minua ulkonäöllisesti eikä luonteeltaankaan sitäkään vähää. Tälläiset miehet minua lähestyy. Olenko itse tosiaan niin kamala? Ei ihme että nään itseni niin rumana peilistä vaikka olen elämäni kunnossa. Koska minua lähestyy vain nämä kammottavat siat.

Olen iloinen ystäväni uudesta hienosta talosta vaikka se toikin taas mieleeni että oma elämäni ei liikahda mihinkään. Olen ollut tässä välitilassa jo vuosia. Entä jos tämä ei ikinä muutu? Ystävälläni on paljon siskoja ja veljiä joista suurin osa oli eilen istumassa iltaa. He puhuivat kuinka läheisiä ovat, kuinka paljon rakastavat toisiaan ja kuinka eivät voisi elää ilman toisiaan. Se osuu niin kipeään paikkaan. Me emme ole oman ainoan siskoni kanssa enää tekemisissä parin vuoden takaisen välikohtauksen jälkeen jossa siskoni miehensä kanssa haukkui minut alimpaan helvettiin. Se tuntuu niin pahalta etten voi edes kuvailla sitä. Enkä usko että välimme palaavat koskaan ennalleen. Minäkin haluaisin ison perheen ja tukiverkon joka tukee ja auttaa ja kuuntelee.

Kyllä juhlat tuntuvat sen hetken kivoilta mutta sitten tulee taas huonompi olo. Kun ei ole taas ketään eikä mitään. Kaikki jatkavat elämäänsä omissa perheissään ja arjessaan. Jotenkin tuntuu etten haluaisi nähdä ketään tai puhua kenenkään kanssa kun siitä tulee vain huonompi olo. Tiedättekö? Kun sen jälkeen jää kuitenkin yksin. Jos vaikka puhuisi jonkun kanssa puhelimessa jostain kipeästä asiasta ja se puhelu loppuu. Jäät yksin nuolemaan haavoja. Se toinen voi jatkaa asiaa puolisonsa tai perheensä kanssa mutta minä en kenenkään. Siksi en kerro enää mitään kenellekkään. Sanon vain ihan hyvää ja käännän keskustelun siihen toiseen. Se on helpompaa. Tahtoisin niin kovasti sellaisen jonka kanssa olla päivittäin, se pysyisi mukana ja tietäisi kaiken ihan tuoreeltaan. Nyt kun olen puolen vuoden välein ihmisten kanssa tekemisissä, ei ne tiedä mitään, ei me tunneta yhtään. Kerrot ehkä sen päivän tapahtumat.

No, parempi varmaan lopettaa ajattelu ja lähteä rannalle Mimmin kanssa. Siellä näkee ihmisiä. On kaunis päivä!

Tietoa kirjoittajasta

pinkpang

36 -vuotias yhdeksän vuotiaan tyttären äiti. Ei muuta perhettä. Oma eläkeläinen äiti asuu samassa talossa joka antaa erittäin paljon haastetta elämään mutta ainut lapsen hoidossa auttava henkilö joten pakko jaksaa. Tällä hetkellä työtön. Kipuilua myös työelämässä ja oman paikan löytämisessa sekä taloudellisen tilanteen kanssa. Sinkku piti olla kaikkien pieleen menneiden suhteiden jälkeen maksimissaan vuosi. Kas, usempi vuosi mennyt ja paniikki iskee kun tuntuu että mitä vanhemmaksi tässä tulee, sen epätodennäköisempää kumppanin löytäminen on. Eli myös kipuilua yksinäisyyden kanssa. Ystävät ja kaverit viilettää parisuhteissa, töissä ja pienten lasten kanssa. Itse tuntee olevansa väliinputoaja näillä(kin) saroilla ja aikaa ei tunnu keltään löytyvän mihinkään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *