Tultiin mimmin isän vuokraamalle kesämökille. Tää on ristiriitaista kun haluu et lapset pääsee nauttii vedestä ja saunasta mutta itsellä jo puolen tunnin automatkalla hampaat kiristyi niin että koko reissu kadutti. Yöksi en pysty tänne jäämään vaikka miten yritin ja lapset vinkui. En vaan pysty. En pysty katsomaan enkä kuuntelemaan exän puhetta edes. Vatsassa kääntää ja ärtymys on koko ajan läsnä. Otin kuulokkeet mukaan ja kuuntelen äänikirjaa laiturilla ja tietokoneen että voin kirjoittaa. Äitikin oli täällä parina päivänä seurana.
Kyllä se on vaikeeta olla väleissä ihmisen kanssa jota oikeestaan inhoaa. Tota ihmistä joskus luulin ainakin rakastaneeni ja nyt inhoan häntä. Inhoan kaikkia asioita joita hän on tehnyt lapsellemme ja minulle ennen lasta. Inhoan hänen tyyliään puhua ja olla niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Inhoan hänen isäleikkiään, esitystä olla hyvä isä ja muka välittää.
Kyllähän tämä upea paikka on ja taas tuntuu että olen vähän pinnan päällä. Ei tälläistäkään herkkua pääse juuri koskaan kokemaan. Sauna, aurinko, laituri. Lasten nauru. Vihreää, sinistä, lempeä kesätuuli. Käristynyttä makkaraa ja kylmä olut. Ruohikko paljaiden jalkojen alla. Järvi kimaltaa kuin siinä olisi miljoonia timantteja. Tätä täytyy imeä pimeneviin syysiltoihin muistoihin mukaan.
Kaikesta tekisi täydellistä jos täällä olisi itselle oikeat ihmiset. Oma mies, yhteiset tai molempien lapset, oma mökki. Sehän on kuin valitsisi kahdesta paskasta vähemään paska. Näin sanoi vanhin ystäväni joskus. Enää emme ole väleissä, hän valitsi puolensa edellisessä erossa ja se puoli oli väkivaltaisen exäni. Toinen paska on olla kotona tytön kanssa kaksin ja keksiä jotain tekemistä ilman rahaa ja seuraa. Toinen paska on tulla mökille exän kanssa ja saada lapselle seuraa ja tekemistä. Olispa mies. Olispa ystäviä.