Kesäajatuksia

Huh helle suosii nyt koko maata. Mimmi on ollut tällä viikolla seurakunnan leirillä ja arvatkaa mitä mä teen. Istun kotona yksin. Rahaa on tilillä 5,12 euroa ja se leirikin on maksamatta. =D Tunnin päästä tulee perhetyöntekijä käymään, siinä onkin tälle viikolle sosiaalista kanssakäymistä.

Viime viikolla puhuttiin perhetyöntekijä Satun kanssa siitä mitä Mimmille tapahtuu jos mulle tapahtuu jotain eli vaikka kuolen. Hän lupasi selvittää asiaa sosiaalityöntekijän kanssa. Mä oon asiaa monesti miettinyt että pitäisikö nauhoittaa joku video tai kirjoittaa joku vapaamuotoinen testamentti jossa kerron mitä toivon ja haluan. Kuten se että älkää hyvän tähden antako lasta isälleen. Tukiverkkoahan meillä ei ole eli tietysti Mimmi otettaisiin huostaan ja siitä kai johonkin perheeseen sijoitukseen. Ainakin Satu oli sitä mieltä että kun olen yksinhuoltaja, oikeuksia isällä ei automaattisesti ole ja se kyllä kyseenalaistettaisiin ensin ainakin. Onhan meillä mun kohta 70 vee äiti mutta onko sitä silloin tavoitettavissa maan pinnalta..? Siskoni joka on kummi, katkaisi välit pari vuotta sitten enkä sinne hullujen huoneelle lasta todellakaan halua. Tästä kerron lisää joku muu kerta. Toinen kummi on isähenkilön veli joka ei todellakaan ottaisi Mimmiä. Mutta lohduttaako Mimmiä kukaan surun keskellä? Saako hän ikinä turvallista aikuista jonka syliin nukahtaa? Johon luottaa? Jolle kiukutella? Jolle kertoa kaikki?

Voi Luoja. Sydäntä särkee ja pelottaa tämäkin asia. Pelkään joka päivä et jotain tapahtuu, kaikki on jo elämässä tapahtunut ja vielä seison. Vielä on pakko tulla jotain pahempaa koska kaikki hirveimmät asiat on jo tapahtunut. Odotan viimeistä niittiä.. Yöllä ajattelin taas et jos nyt napsahtaa verisuoni päästä niin voi Mimmiä aamulla, osaako toimia mitenkään. On todella raskasta olla se ainoa, aina yksin, ei ketään missään. Vain me kaksi. On oltava aina vahva, aina pärjättävä, aina jaksettava. Aina se kehen luotetaan ja tukeudutaan ja itsellä ei koskaan ole olkapäätä mihin nojata. Itkeä yksin pimeässä ja aamulla ajatella et ei vittu, taas alusta. Kaikki on aina nojannut muhin. Mä oon lapsesta asti joutunut olemaan vahva ja kantanut kaikkia miehiä, äitiä, kavereita vaikka on ollut syöpä tai mitä vaan. En yhtään ihmettele että musta on tullut tälläinen joka sanoo joka asiaan nykyään en jaksa, en osaa, en pysty, en voi. Vaikka voisinkin niin sanon silti. Koska oon niin vitun kyllästynyt tähän vanhana olemiseen. Kaiken lisäks en koskaan löydä miestä koska miten se pärjäis mun kanssa, senhän pitäis olla vielä vahvempi eikä sellaista ihmistä ole vielä tullut vastaan. Mä haluun et joku muu välillä päättää mitä syödään, joku muu käy kaupassa, pitää ovea auki, järjestää synttärit.

Tää nyt lähti sivuraiteille mutta kirjoitan mitä ajattelen ja mun ajatukset menee niin nopeesti et sit se on tällästä. =D Katsotaan mitä Sadun kanssa puhutaan tänään, voin kertoa siitä myöhemmin. Mulla on ihan kauhee flunssa taas ja sekin on jo tarpeeks paha yksinhuoltajana kun pakko vaan laittaa ruokia ja siivota ja pakata reppu ja huolehtia aurinkorasvasta aamulla vaikka päässä räjähtäis. Ei ihme etten jaksa muita enää kantaa, tässä on ihan tarpeeks. Katson tässä kirjoittaessa keittiön ikkunasta ulos, naapuri pakkaa autoa. Loma on alkanut, auto täyteen ja lapset kyytiin ja mökille niin kauaks aikaa kun keliä riittää. Vitsi kun oon kateellinen, pääsispä mökille.

Kesä on ja yksinäisyys

Kesä on jo pitkällä ja loma-aika kolkuttaa ovella. Ensi viikolla alkaa koululaisten kesäloma ja lapsoset ovat iloisia ja täynnä virtaa. Niin myös minun lapseni. Päänvaivaa tuottaa tekemisen keksiminen vähillä rahoilla ilman autoa. Onneksi sain lapseni seurakunnan kesäleirille viikoksi ja ensimmäistä kertaa hain tuettua lomaa ja pääsemme Kuopion Rauhalahteen juhannusviikoksi. En tiedä vielä mistä saan rahat junalippujen ostoon ja ehkä jotain rahaa olisi hyvä olla matkallakin vaikka tuettuun lomaan kuuluu täysihoito. Ehkä lisäksi niin kuin aiempinakin vuosina ajelemme puksujunalla ja käymme puistoissa ja pyöräilemme uimarannoille. Ja minä niin kaipaisin aikuista seuraa. Olen viettänyt lapseni kanssa kaksin kaikki kesät (ja talvet) niin monta vuotta. Haaveilen miehestä jonka kanssa kävisimme festareilla. Haaveilen että voisimme yhdessä tyttäreni tai lastemme kanssa käydä pyöräilemässä, satamassa, uimassa, iltakävelyllä. Mutta mitään aikuista seuraa ei koskaan ole. Kaikki ystäväni ovat parisuhteissa ja elävät omaa perhe-elämää ja grillaavat kesän hienoilla terasseilla tai lähtevät perinnöksi saamilleen mökeilleen järven rantaan. Ei heillä ole aikaa tai kiinnostusta minuun, erilaiseen väliinputoajaan joka ei täytä elämän normeja, vakituista työpaikkaa, parisuhdetta, hienoa autoa, isoa tukiverkkoa, omakotitaloa, mökkiä ja koiraa. Olisi niin ihanaa löytää vaikka joku toinen yksinhuoltaja jonka kanssa lähteä vaikka kylpylään. Mutta maailmassa ei tunnu olevan niitäkään. Tuntuu lohduttomalta istua kesä taas yksin rannalla, pyöräillä ja kävellä painavien kassien ja reppujen, uimalelujen ja kitisevän lapsen kanssa.

Tuntuu että olen erilainen joka paikassa. Se outo. Miten voit vielä olla sinkku? Sulle vaan ei kelpaa kukaan. Kukaan ”ystävä” ei soita eikä itsekkään kiinnosta soittaa kenellekkään. Tulee vaan paha mieli omasta mitättömyydestä. Kuuntelen itse miten yksi ostaa uutta taloa ja toinen on raskaana ja yksi kertoo miten hieno terassi mökille tehdään ja ostetaan uusi grilli ja palju. En halua soittaa kun en jaksa olla toisten puolesta koko ajan iloinen ja onnellinen. Mietin jo etukäteen että millä verukkeella pääsen olla menemättä tupaantuliaisiin jossa olen taas yksin parien joukossa. Yksin kaikkia vastaan. Mitä vastaan kun kysytään että mitä teet juhannuksena? Ei haluaisi antaa iloa kurjuudesta ja sanoa että täällä kerrostalossa ollaan tekemättä mitään niin kuin aina ennenkin. Mitäs te?

Pahinta on ne ”kaverit” joita näät kerran kaksi vuodessa. Joka vuosi uudestaan ja uudestaan itselleni ei ole tapahtunut mitään. Olen työtön, miehetön yh jonka ainut elämä on käydä salilla aamuisin kun lapsi menee kouluun ja jos olen onnekas niin mummot ja papat tulevat kertomaan vaivoistaan hetkeksi, se on minun ainut aikuinen seura sille päivälle jos ei tietysti omaa, rasittavaa äitiä oteta huomioon. Sitten voikin mennä taas kotiin odottamaan lasta koulusta ja odottaa että tulisi ilta ja pääsisi nukkumaan. Niinpä yleensä valehtelen. Yritän kääntää puheen pois minusta koko ajan tai antaa ympäripyöreitä vastauksia joissa liioittelen totuutta kuten -Noooh, mmites miesasiat? Joko sulla on mies? -Mjooo, onhan noita vink vink. Mites sulla töissä?

Noh, tästä tuli aika synkkä kirjoitus mutta synkkää on ja valon määrä toisaalta ahdistaa entisestään kun virtaa olisi tehdä kaikkea mutta mitä? Kenen kanssa? Millä rahalla? Haluaisin olla onnellinen ja täynnä virtaa mutta en ole. Yksi bloggaaja kirjoitti hyvin; onneen tarvitaan tietty määrä onnea. Ei muuten voi olla onnellinen. Jos ei ole yhtään onnea, miten voit olla onnellinen? Vaikka tekisit mitä mielikuvitusharjoituksia tai yrittäisit olla positiivinen ja huutaa universumille iloa ja onnea ja mitä näitä paskajuttuja nyt olikaan..

Minäpä taidan lähteä toista kertaa tänään lenkille ja kuunnella äänikirjaa sillä aikaa kun lapsellani on kaveri kylässä. Sitten syön tonnikalapurkin illalliseksi ja mietin et saisiko raavittua rahan wc-paperipakettiin.. Sitten pääseekin pian nukkumaan. Aamupäivällä kävellään uimahalliin jossa tiskin täti kohtelee minua aina kuin kakkosluokan kansalaista työttömyystodistukseni kanssa ja todennäköisesti nöyryyttää taas kaikkien kuullen. Ehkä huudankin sille huomenna kaikkien kuullen jotain?